This page copyright © 2003 Blackmask Online.
http://www.blackmask.com
Produced by David Starner, Tapio Riikonen and Distributed Proofreaders
MUISTATKO—?
Kukkia kevaeiseltae niityltae
Juhani Aho
Kun hautasi umpeen luotua sen ympaerille ryhmittynyt saattovaeki kuin yhdestae suusta yhtyi viimeiseen virteen, paisuttaen sen kuin yloes korkeuteen kumpuilevaksi suitsutukseksi, vihlaisi rintaani katkera, kirvelevae tunne, ettae nyt olin sinut lopullisesti menettaenyt. En ollut menettaenyt sinua vielae silloin, kun olit hengaehtaenyt viimeisen hengaehdyksesi. Pidin sinua silloin vielae kaedestae ja sinae tunnuit olevan ainakin osaksi minun. Eikae erontunne arkkua hautaan laskettaessa ja sitae umpeen luotaessakaan vielae ollut taeysin tietoinen. Olithan siinae, joskin turpeen alla, ja minusta oli kuin olisin, haudalle tullen ja sitae hoitaen ja kukittaen, vielae kauankin voinut olla kanssasi kosketuksissa. Ja olisihan, minunkin kerran kuoltuani, levaetty saman turpeen alla, yhdessae elettyae yhdessae haeviten.
Mutta kun saattovaeki sataaeaenisenae veisasi:
“Ja ruumis, se maatunut maassa,
nyt katoovaisuutensa muuttaa
ja taivaassa sielunsa kanssa
on alkava eloa uutta,
oi onnea, ihanuutta!”
niin oli kuin ero olisi ollut lopullinen ja peruuttamaton. Ne kaikki, ystaevaet, tuttavat, jopa ventovieraatkin uskovaiset yhtaekkiae kuin tempasivat sinut minulta ja veivaet miltei mielenosoituksellisesti sinut virtensae saevelsiivillae minulta pois. Monisatalukuisen seurakunnan aeaeni oli kuin yhden ainoan aeaeni, joka tulkitsi yhtae ainoata jaerkaehtaemaetoentae, voitonvarmaa uskoa, ettae olet noussut sinne ja tulet siellae elaemaeaen niinkuin hekin vuorostaan kerran, kaikki, jotka siihen uskovat. Heidaen uskonsa ei ollut minun, mutta minae tiesin, ettae se oli sinunkin. Rintani taeytti kaipaus ja kaiho, etten voinut uskoa niinkuin sinae, vaikka olisin tahtonutkin. He ikaeaenkuin jostain voitosta riemuiten veivaet sinut minulta sinne, mistae en koskaan sinua saavuta. Oli niinkuin he ikaeaenkuin enkelipilvessae olisivat kantaneet sinut naekyvistaeni hautuumaan koivuholvin laepi yloes kesaeiseen sineen ja auringon haeikaeisevaeaen autereeseen, ja niinkuin sinae vastaansanomatta olisit antanut sen tapahtua, jaettaeen minut siihen avuttomine epaeuskoineni, voimattani sinuun enaeae koskaan yhtyae.
Tiesin, ettae uskoit elaemaeaen kuoleman jaelkeen ja ettae oli taivas ja tapaaminen siellae. Ilmaisit sen uskosi silloin, kun ensimaeinen lapsemme oli kuollut, sanoit, ettae elaemaesi olisi mahdoton elaeae, jollet tietaeisi tapaavasi jaelleen niitae, jotka kerran kadotit. Se oli sinussa siis pohjimmaltaan vain rakkautta meihin, rakastamiisi, minuunkin, jotka tahdoit tietaeae kohtaavasi jossain vielae kuolemankin jaelkeen. En hennonut edes koettaakaan sitae tunnelmaa sinulta riistaeae, en sinun taehtesi enkae itsenikaeaen taehden, johon se myoeskin kohdistui. Mutta sinae tiesit, etten minae sittenkaeaen uskonut niinkuin sinae. Kai suritkin sitae salaisesti.
Ja siksi oli nyt, niinkuin kaikki siteet vaelillaemme olisivat katkenneet eivaetkae olisi enaeae yhteen solmittavissa. Sinae olit mennyt ja minae olin jaeaenyt.... Juhlahymnein sinut juhlasaatossa oli minulta viety. Olimme elaeneet ihanan elaemaen kaksin, nyt taeytyy minun elaeae loppuikaeni taeaellae yksin. Sinae naeytit surumielisesti, mutta samalla alistuvasti siihen tyytyvaen. Tunnuit sanovan: usko, niin tapaamme! Ja yhtaekkiae oli minustakin, kuin olisikin se vain siitae riippunut. Niin pian kuin uskon, ettet ole mennyt, et ole. Kun tulemme elaemaeaen yhdessae siellae, niin elaemme vielae taeaellaekin, joskin lyhyessae, satunnaisessa erossa. Olit vain mennyt hiukan edeltaepaein auringon maahan, minae taeaellae vain jaerjestaeen jotain ja sitten seuraten.
Olisin tahtonut, kiihkeaesti tahtonut, mutta en kuitenkaan voinut. Kuinka tunteeni koettikin minua taivutella, jaerjellaeni en voinut mitenkaeaen. En voinut muuta kuin itseaeni saeaelien valittaa: miksi on minulta otettu lapsuuteni usko?
Olit kulkenut minulta avaruuden kuilun yli, olit iaeksi mennyt sen toiselle puolelle. Uskaltaisinko minaekin, sittenkin, pyrkiae sen yli? Sinun vastuullasi, sinun uskoosi uskoen? Uhmata omaa epaeuskoani?
Tuli hetkeksi huikaiseva, vaivuttava halu siihenkin. Oli miten oli, kaevi miten kaevi—mitae minae taeaellaekaeaen ilman sinua? Vaivoin jaksoimme yhdessaekaeaen elaeae naemae viimeiset kirovuodet maailmansuruinemme, kansankipuinemme, omine onnettomuuksinemme. Kuinka voin jatkaa elaemistae yksin, kun kaikki vain pahenee: olot, ihmiset, ei rehellisyyttae, oikeutta, vanhurskautta, totuutta—mitae minae taeaellae enaeae teen? On mahdotonta koettaakaan. Ei ole tarmoa tyoehoen, valittaa en voi ... laehdenkoe pois? Mutta jos en paeaesekaeaen yli? Jos joudun iaeksi harhailemaan erossa sinusta. Sinae siellae, minae missae, ikuisessa erossa? En voi laehteae sille taipalelle. Jos eromme on oleva ikuinen, en sitae ainakaan itse tahdo jouduttaa.
Samassa tunnen: olipa miten oli ... olitpa missae olit, elitpae tai olit kuollut, erottipa meidaet millainen kuilu tahansa, minae tahdon olla yhteydessae kanssasi. Ja kuta suurempi on uupumukseni astuessani hautuumaalta kotiin paein ja taistellessani hukkumistani vastaan, sitae kiihkeaemmin minae turvaan taehaen oljenkorteen: siihen, ettae sittenkin taeytyy. Miten? Sitae en tiedae enkae kaesitae enkae vaelitaekaeaen tietaeae. Mutta kuilun poikki minae olen kulkeva. Hoen sitae itselleni kuin hourailija.
Saavun kotiin. Talo on lehtikujan koivusta rannan pihlajaan saakka niin rauhallinen ja tyyni ja vaelinpitaemaetoen, kuin ei taeaellae olisi mitaeaen muutosta tapahtunut. Ja kuitenkin ne ovat naehneet, puut ja ikkunat ja paeaedyt, kaiken ja olleet mukana kaikessa. Miksi ne ennen aina elivaet ja surivat ja iloitsivat yhdessae kanssamme? Nyt niistae on kadonnut myoetaetunnon ja osanoton henki. En sitae niistae loeydae nyt niinkuin joka kerta ennen, kun tulin ja menin, nyt kun sitae eniten kaikesta tarvitseisin. Ovat korjanneet pois kuuset rappujen edestae. Pianpa ehtivaet. Olisivat antaneet niiden siihen ruskettua niinkuin juhannuskoivujen, olisivathan olleet edes ne muistuttamassa siitae, ettae olit ainakin ollut taeaellae, ollut siinae viimeisen kerran ja siitae laehtenyt.
Minulta tullaan tiedustelemaan talon huomisia toeitae: onko alotettava jo heinaenteko vaiko mentaevae ruismaata muokkaamaan? Vaeki on sekin, niinkuin ei mitaeaen olisi tapahtunut eikae muuttunut. Minun taeytyy antaa joitakin maeaeraeyksiae ja annankin. En jaksa paljoa ajatella, sen kuitenkin jaksan: Taehaen taloon en voi jaeaedae. Kokonainen elaemaen malja yhteisiae iloja on suistunut suulleen eikae niitae ole enaeae, suruja ja kaersimyksiae en voi kenenkaeaen kanssa jakaa. En jaksa, murrun niiden alle.
Jaervi oli tyven ja aurinko juuri laski. Sen muistan. Sitten vaivuin johonkin, johon jaein.
Olen nukkunut yoen ja paeivaen, ensi kerran viikkojen valvomisen jaelkeen. Olen harhaillut autiossa talossa, jonka vaehitellen taas tunnen omakseni. On kai juhannusilta, koska kaikki vaeki on poissa, jaerven rannoilla hulmuaa kokkovalkeita ja keinukalliolta kuuluu soittoa.... Sinaekin olet poissa, mutta kai tulet pian. Siltae varalta, ettae minae tulisin ennen, naeyt—hyvae haltija—panneen esille illallisen ja peittaeneen ruuat liinalla. En tahdo koskea niihin, ennenkuin tulet.
Tiedaen jo, ettae olet tullut pois sieltae, minne sinut veivaet. Olen tavannut sinut kaikkialla. Puiston koivut ja rannan pihlaja tietaevaet jo tulostasi. Henkesi vaeraehtelee joka lehvaessae. Oli hyvae, ettae korjasivat pois hautauskuuset. Jaeaen taenne enkae koskaan laehde. Nyt ei mikaeaen paina, nyt kaikki tukee ja nostaa.
Kuule, voin puhua sinulle milloin hyvaensae ja mistae hyvaensae!
Tiedaetkoe, elaemaeni on loeytaenyt itselleen uuden laehteen!
Muistatko, kuinka me kerran, sinae hirmuisena kesaenae, kun petyimme kaikesta—omistamme, taestae kansasta, sen punaisista niinkuin sen valkoisistakin, kaikista parhaista ihanteistamme, kun tyoemme tulokset naeyttivaet luhistuvan raunioksi ja me sen alle ja vain sorasta nouseva poely leijaili kaiken yllae—kuinka me, kun elaemaen surkeudella ei naeyttaenyt olevan mittaa eikae maeaeraeae, kysyimme vastausta odottamatta, miksi elaemaessae lopulta kaikki ei ainoastaan sorru raunioiksi niinkuin nykyisillae tappotanterilla, vaan sitten myoes niinkuin siellae kuoleutuu ja kuivaa karuksi, ohdakkeiseksi eraemaaksi, jonka hedelmoeitymisestae ei ole toivoakaan. Ei kosteikkoa silmaenkantamissa, ei taivaalla naekyvissae ainoatakaan pilveae, ei vesisuonta maan alla ainakaan meidaen tiedossamme eikae saavutettavissamme. Miksi epaeilys, uupumus on ainoa, joka jaeae? Miksi henkikin kuivuu ja kuihtuu yhdessae ruumiin kanssa? Onko senkin saatava kasvuvoimansa aineesta? Eikoe sekaeaen kestae ajan vaihteita? Jos henki on vapaa, riippumaton, miksi se ei pysy vireessaeaen ruumiin sortumisesta huolimatta? Eikae vain meidaen, vaan koko maailman henki? Eikoe olekaan sen sisaeltoeae ilman sen kuorta? Onko henki vain jotain semmoista kuin hoeyry kattilassaan, saehkoe patteriinsa sidottuna?
Naemae olivat minun viimeaikaisia vaikeroimisiani. Sinae koetit sanoa vastaan. “Henki virkistyy ja uudistuu omasta voimastaan. Ihanteet ja aatteet imevaet voimaa itsestaeaen, siitae, mitae ovat olleet ja mitae ovat saaneet aikaan. Vaikkei niillae enaeae naeyttaeisi olevankaan nykyisyyttae, eikae olevan tulevaisuudesta tietoa, on niillae ollut entisyys, joka ei voi haevitae, koska ei mikaeaen haeviae. Koska ei haeviae meren vaahtokaan, vaan muuttuu tuulen kuollessa takaisin vedeksi, koska se ei ollutkaan vaahtoa se, joka haihtui, vaan vettae, joka iaet kaiket elaeae, liikkuu ja laeikkyy.”
Jotain semmoista puhuit silloin, kun vielae voit. Et kauankaan senjaelkeen enaeae voinut. En ymmaertaenyt sinua silloin, et saanut minua silloin siivilleni. Kai elaemaenlaehde, sen alati uudistuva vesisuoni, oli johonkin kaetkettynae, mutta minulla ei silloin ollut sitae kaivonkatsojatietaejaen taikasauvaa, jonka avulla olisin sen loeytaenyt, ei sitae tuoretta oksaa, joka olisi taipunut sinnepaein, missae kaivo oli kaetkettynae.
Ja nyt minulla on se taikasauva, ja juuri nyt se taipuu uutta taehaen asti tietaemaetoentae, minulle kaetkoessae ollutta elaemaenlaehdettae kohti.
Kaeyskelin taeaellae kuin nukkuvassa, lumotussa puutarhassa, jossa ei lintu liikahda, ei oksa, ei puu, eikae valvo muu kuin valoisa, viileae kesaeinen yoe, ja jossa sinae nukut jossain kuin sadun prinsessa—niin yhtaekkiae levaehtaeae eteeni kuin valoisalle vaatteelle haeilaehtelevae sarja eletyn elaemaeni kuvia joista en tiedae, mistae ne saavat valonsa, mutta joissa naeen liukumassa ohitseni sinut ja onnellisimmat hetkeni— enkae ainoatakaan onnetonta. Vaelsin eilen pimeaessae, haparoiden eteenpaein, kopeloiden kaesin ja jaloin, kiukutellen elaemaen kurjuutta ja pahoitellen maailman pahuutta. Niinkuin kerran vuoristossa, missae pimeae yllaetti, sakenemistaan saeten. Ja yhtaekkiae alkaa siellae koko taivas salamoida, mutta ei jyristae, valot syttyvaet ja sammuvat ja syttyvaet uudelleen ja alinomaa, vaelaehdellen vuorilta ja vuorten takaa, heijastaen sinisiltae jaeaetikoeiltae ja lumihuipulta toiselle ja sieltae alas, niin ettae kuljettavani polku yli kaitaisten siltain ja ohi ammottavien kuilujen pysyy valkeana ja turvallisena kuin paeivaellae.... Onnemme parhaat hetket, ihanimmat elaemyksemme, suuret ja pienet, elaemaemme huiput, olen naehnyt ja naeen ne yloesnousseina, uskosi heraettaeminae kuolleista. Ne ovat siinae ja tuolla ja kaikkialla ympaerillaeni. Maan alla kumpuaa ja taivaalla hehkuu ja loistaa, taemae lumottu puutarha heraeae ja sinae nouset puutarhan pihlajan alta ja tulet vastaani niinkuin silloin—muistathan—kun siitae ensi kerran ojensit minulle kaetesi ja kun minae ujona ja mykkaenae en saanut sanaakaan sanotuksi tervetuliaisiksi, vaan sinae kasvojesi ilmeellae itse sanoit itsesi tervetulleeksi. Tappotannerten rauniot ovat tasoittuneet ja talot ja puutarhat ja puistot ja pellot ovat vanhoilla paikoillaan, ei mitaeaen ole haevitetty, eraemaa kukkii, koko maailma on ennallaan—niinkuin taemae talommekin, josta en ikinae laehde—sanoinhan jo: minae jaeaen taenne enkae koskaan laehde.
Pian, pian ne muistiin, onneni hetket! Myoeskin muu maailma ehkae niitae tarvitsee, kaikki, jotka vaeltavat pimeydessae ja epaetoivossa eivaetkae tiedae, missae on heidaen elaemaensae laehde ja miten se on loeydettaevissae.
Niitae nousee minulle joka askeleella kuin kukkia kevaeisellae niityllae. Niitae on yhtae paljon elaemaeni varjoisilla alangoilla kuin sen paeivaeisillae rinteillaekin. Onko niitae todella voinut olla siellae niin paljon? Musta, kylmae maa peittyy kokonaan niiden alle, naeen ne kunkin erikseen, voin laskea ja luetella ne, etaeaempaeae naeen niitae loppumattomasti toisen toisensa takana sulaneina yhteen kuin kukkasvainioksi, kuin kukkasmaaksi. Saan niitae, milloin tahdon, sylini taeydet, sirotan ne kaikkialle kaduille, haevitetyille paikoille, levitaen ne kuin purppuravaatteen kuningasten kulkea,—ei kuningasten, vaan kerjaelaeisten, meidaen kaikkien, joilla ei naeyttaenyt enaeae olevan mitaeaen onnea, ei ainakaan omaamme. On, on, vaikka emme sitae tiedae emmekae ymmaerrae.
Minae vapisen kiihkosta kuin lapsi, joka tyhjae tuohinen kaedessae laahusti kotiinsa paein marjasta, missae ei koko paeivaenae ollut mitaeaen loeytaenyt, ja yhtaekkiae yllaettaeae mansikka-ahon tai vadelmikon raunion kupeella—tuolla, tuolla niitae punoittaa suuria, meheviae, kuinka paljon tahansa, enemmaen kuin mihin astia riittaeae ja ehdin yksin poimia. Kun ei vain kukaan toinen tulisi ja veisi, minkae minae olen loeytaenyt—ei, tulkoot kaikki, koko maailma, saatte kaikki, en tahdo itselleni mitaeaen, sillae minulla on nyt yllin kyllin onnea loppuiaekseni, kun ammennan uudelleen entisen elaemaeni onnet.
Tunnen yhtaekkiae voivani unohtaa kaiken. Luontokin, vaikka taistelee ja voihkaa ja kaersii ja naeyttaeae kuolleen valkoisen vaipan alle, paeaesee rauhaan, iloitsee eikae naeytae muistavan muuta. Ei kesaeinen tyyni lampi lipattavine laineineen muista talvellista jaeaepeittoaan, ei lehto hiirenkorvalla ollessaan syksyn kellastuneita, putoilevia lehtiae, ei tyven meri myrskyae, ei kukkaniitty kuloa. Miksi minae sitten murheitani ja kaersimyksiaeni!
Sillae ethaen olekaan kuollut. Jos olit, heraetin sinut henkiin. Houkuttelin sinut takaisin ja luon sinut ehommaksi entistaesi. Sinae luot itsellesi ja minulle ja meille taivaan taeaellae, heraeaet hengettaerenae, joka kaey talosta taloon, majasta majaan niitae kaunistamassa. Lohdutukseksi varsinkin niille, jotka eivaet jaksa uskoa elaemaeaen kuoleman jaelkeen, mutta eivaet myoeskaeaen kuolemaan elaemaen jaelkeen, vaan tahtovat elaeae uudelleen sen, mikae taessae elaemaessae oli ihaninta ja parahinta, niinkuin se olisi tuleva elaemae.
Ajattele, ettae onnettomuutta ei ole, kun sitae ei anna olla. “Onhan sitae tuossa ja tuossa, onhan joka tien varressa kaatuneita, lahoneita puita, ja eraemaassa valkenevia luita.” Olkoon, mutta katso myoes hongikon humisevaan holviin ja taehtaeae kauas taivaanrantaan paein, mistae kosteikon palmu viittoo tietae. Elkaeae vaelittaekoe siitae surkeudesta, minkae naeette, niin ette naee. Kieltaekaeae tosiasiat, niin niitae teille ei ole. Opetelkaa hymyilemaeaen, silloin kun teillae on suurin suru. Kaeykaeae onneen niinkuin kukka aurinkoon paein silloinkin, kun aurinkoa ei ole, pilvisimmaellaekin saeaellae, yoellaekin, napaseutujenkin yoessae. Kaeaentykaeae siihen paein niinkuin islamilainen Mekkaansa, valvokaa niinkuin neitsyet ylkaeae odottaen, ettae ehditte ajoissa, ajoissa niinkuin aamua aavisteleva kukka, kaeaentyneinae itaeaen imeaeksenne siitae itseenne heti ensimaeisen onnen auringon saeteen.
Kulkekaa, ihmiset, umpisilmin onnettomuudelle, elkaeae muistako suota, johon olitte uponneet, vaan ihanaa tunnetta, kun pelastuitte ja paeaesitte sen reunaan ja riensitte yloes vaaran laelle. Kuinka monta kertaa olikaan meillae juuri niin! Minae tahtoisin antaa kaikille taemaen elaemaenviisauden ohjeen. Muistatko, mitae me lastemme haudalta palattuamme paeaetimme? Sinae sanoit: “Koettakaamme olla, niinkuin sitae ei olisi ollutkaan. Tasotamme sen, kylvaemme siihen kukkia. Emme pane hautaristiae, vaan vihreaen puun, jossa ei ole syntymae-eikae kuolinvuosia, ja joka vain vihertaeae ja tuoksuu. Unhotuksen evankeliumi olkoon meidaen, niinkuin se on ollut ihmiskunnankin. Se on sen terveydekseen siten jaerjestaenyt. Jos kaikki vaeaeryys ja kauheus, mitae maailmassa yleensae on tapahtunut, alati elaeisi muistossa ja mielissae, taeytyisi verikostossa surmata kaikki ja lopulta itsensae sovitukseksi. Ei mitaeaen sovitusta, ei mitaeaen uhria—ei mitaeaen anteeksiantoakaan, ainoastaan unhotus, niinkuin me—niinkuin sinae teit niille, jotka surmasivat poikamme. Jos ihmiskunta olisi kaetkenyt itseensae kaikki onnettomuutensa, maallisia murheitaan hautoen, olisi se jo aikoja sitten menehtynyt, tukehtunut, kuollut oman mielensae myrtymykseen, omien veriensae myrkytykseen.” Se oli sinun oppiasi taemae, sinae aioit elaeae sen mukaan. En tiedae, mistae olit sen saanut—ehkae oli se verissaesi perintoenae joltain esi-isaeltae tai esi-aeidiltae, paljon kaersineiltae ja paljon kestaeneitae, jotka eivaet koskaan nostaneet kaettaeaen kohtaloaan kirotakseen, vaan tyytyivaet siihen sen voittaakseen. Sinussa kai virtasi niinkuin minussakin semmoisten veri, joissa oli vuosisatojen taeytymys ja tyytymys, jotka olivat vieneet hallavuosilta voiton ja kestaeneet vanhojenkin isojen vihojen kauhut: meidaen on kestettaevae naeiden uutten, sinae sanoit, ennenkuin sorruit. Sinussa virtasi semmoisten vanhojen uskovaisten veri, sinae olit heistae tulos. Meidaen vanhempamme olivat uskovaisia ja emmehaen mekaeaen omalla tavallamme muuta kuin uskoneet.
Tunnen, ettae minussa alkaa soida hymni onnesta, ilolaulu onnelle. Sen aiheet kokoontuvat kaikkialta, missae ne ovat hajallaan kuin Lemminkaeisen ruumiinosat, jotka rakkaus kokosi, ja laehetti mehilaeisen taivaasta noutamaan niille hengen. Sillae sinaehaen menit sinne vain tullaksesi ja tuodaksesi. Sortui kaikki ja kaikki on rakennettava alusta. Menetin maani, kansani, uskoni, molemmat poikani, lopulta sinutkin. En pukeudu tuhkaan ja saekkeihin niinkuin Job, en kiitae siitae Herraa, niinkuin haen teki, vaan vaadin ja otan haeneltae takaisin, mitae olen menettaenyt. Liitaen pala palalta yhteen saerkyneen elaemaen sirpaleet ja nostan ne jalustalle.
Kuljen kuin uuden elaemaen luomisen huumeessa. Luon sen muistoistani. Rakennan, mitae minulta polttivat, sovitan sillae, mitae rikkoivat, viiton heille kaikille sovituksen tien. En enaeae jaksa enkae tarvitse surra omaa kohtaloani, en isaenmaan enkae muun maailman. Pakenen taetae inhaa ikaeae siihen ihanaan aikaan, kun taetae ei vielae ollut.
En tiedae, mihin joudun, mutta yhden tiedaen—: kuinka. Laehden muistojen taipalelle, laehdemme yhdessae; ensin yksin, sitten sinun kanssasi!
Muistatko—ethaen voi, sillae eihaen sinua silloin vielae ollut, ei ainakaan minulle. Mutta etkoehaen kuitenkin ollut mukana jo silloinkin, mukana elaemaeni aikaisimmassakin onnessa.
Se oli, niinkuin sanottu, kevaeinen metsaeniitty, nuokkuen kukkia niin, ettae mikae siinae lienee ollutkin pahan mielen mustaa mutaa ja murheiden kiviae ja nokisia kantoja niiden alla, ne peittyivaet niihin. Sanoit usein, ettae lapsuutesi oli ollut sinullekin niinkuin minulle yhtaemittaista onnea. Ehkae sinun onnesi kukat olivat toiset, minun toiset, mutta molempain kuitenkin kukkia.
Ja mikset olisi voinut jo silloin olla taeaellae, missae minaekin! Ainakin nyt minulla on se tunne, ettae jos joku silloin olisi sanonut minulle, ettae sinulla on ystaevae, joka jostain sinua katsoo, vaikket haentae naeekaeaen, olisin uskonut sen heti, empimaettae. Jos minulle olisi sanottu, ettei haen tosin vielae ole syntynytkaeaen, mutta ettae haen syntymaettoemaenae jo pyraehtelee kuin pikku lintuna taemaen talon ympaerillae, niin olisin uskonut senkin. Ettae vaikkemme heitae naeekaeaen, he kyllae naekevaet meidaet. Minulle sanottiinkin joskus, ettae lapset, jotka eivaet vielae ole syntyneet, liikuskelevat sen talon tienoilla, johon kerran tulevat. Niin olin muka minaekin tehnyt. Minun oli helppo uskoa se silloin eikae minun nytkaeaen ole erikoisemman vaikea uskoa, ettae toisilleen maeaeraetyt henkinae seurustelevat toistensa kanssa jo ennen henkiloeitymistaeaen. Se on niin kaunista ja naeyttaeae selittaevaen niin paljon siitae, mikae on salaperaeistae ja muuten kaesittaemaetoentae. Ja olisiko se sen ihmeellisempaeae kuin kaikki se, mikae on satunnaista? Olisiko ollut vain pelkkae sattuman oikku, ettae me tapasimme toisemme, ja kaikki, mitae siitae seurasi? Ettei se olisi ollut mitenkaeaen edeltae maeaeraetty?
Varmaan sinae olit joku niistae valkorinta-paeaeskysistae, jotka muistan, ennenkuin mitaeaen muuta muistan, istumassa ja sirittaemaessae aitan harjalla tai viilettelemaessae ilmassa, kun minut on kannettu paeivaepaisteeseen pihalle. Kukuit ehkae kaekoesenae, jonka kuulin, mutta jota en koskaan naehnyt. Saatoitpa olla se tiainen, joka talvella tuli naputtamaan ikkunaan ja jonka luulin pyrkivaen sisaeaen ja joka kerran tulikin avatusta ikkunasta eikae mitenkaeaen tahtonut laehteae ulos. Olithan tietysti taeaellae, kuinka et olisi ollut, vaikkei sinua vielae olisi ollutkaan, koskapa olet nytkin, kun sinua ei enaeae ole, enemmaen kuin oli silloinkaan. Kun olet taeaellae se ilma, jota nyt hengitaen, mikset olisi ollut sitae jo silloin?
Kuinkas minun muuten olisi niin sanomattoman suloista muistella muistojani niiltae ajoilta? Eivaet ne tuomatta tule. Joku niitae sieltae kukkasniityltae poimituttaa ja taenne kannattaa. Ne tulevat sieltae kuin ilakoivan lapsilauman tuomina, jotka odottavat isoisaen oven takana, juhlapukuisina, valmiina haentae laululla heraettaemaeaen haenen syntymaepaeivaenaeaen, jokainen koettaen kuin toisensa kilvalla kurkottaa niitae minulle. Niitae ojennetaan minulle pitkin paeivaeae kaikkialla, missae vain liikun. En tiedae, mitkae niistae ennen toisia ottaisin vastaan, ne ovat minusta yhtae kauniita kaikki. Kun tulen taenne tyoehuoneeseeni, joka oli myoeskin isaeni tyoehuone, on niitae poeytae ja ikkunat ja uuninreunat kukkuranaan. Ei riitae maljakoita mihin niitae panna. Sinaekoe panet heidaet tuomaan niitae taenne, taehaen huoneeseen, joka on niin taeynnae sinua, ensin aavistusta sinusta, sitten kaipausta, sitten kaikkien toiveideni toteutumista? Taeaellae sinua ikaevoein, taenne sinua odotin, tietaemaettae silloin vielae sinusta mitaeaen. Taemae oli haeaehuoneemme, taemae tyoehuoneeni, taenne sinae tulit ensin yksin luokseni, sitten lasten kanssa, toista kaesivarrellasi kantaen, toisen kieppuessa helmoissasi. Kuulen pienet askeleet eteisessae ja kaeden haparoivan lukkoa. Minae jaerjestelin joitakin talous-ja tilikirjojani, sinae kudoit jotain laemmintae ja pienokaiset kisasivat vuoteessa siihen lopulta nukkuen, milloin poikittain, milloin pitkin. Varhaisimpia muistojani on, ettae minaekin aikoinani kisasin siinae samassa vuoteessa. Taeaellae me lopuksi yhdessae itkimme poikiamme, kun heidaet meiltae vietiin—mutta ei siitae nyt sanaakaan, sillae taemae ei ole siitae. Ikkunastahan naekyvaet koivukaeytaevae ja vainiot ja kirkko ja silta ja virta ja kirkonsalmi ja kaukana tummametsaeiset vaarat: yhteisen onnemme elinpaikka ja olinpaikka, taulu ja sen kehys.
Enhaen tiedae, oliko lapsuuteni juuri se, miltae se minusta nyt naeyttaeae. En tiedae tarkoin, mikae on unta ja mikae totta siinae, mitae siitae muistan. Seison sen taellae puolella niinkuin usmaverhon edessae. Toiset elaemykset sen takaa naekyvaet vain himmeinae ja haavemaisina, mutta toiset heloittavat taeydessae valossa. Se verho on niinkuin utuseinae, jota varhaisen sunnuntaiaamun aurinko ja sen virittaemae hiljainen tuulenhenki ajaa rannan puihin sitae niissae liestytellen ja ratkoen, availlen ja taas sulkien. Milloin naekyy ja milloin taas katoo palanen metsaeistae nientae, rantaa, saari, joku lato luhdalla haeikaeisevaessae, taeydessae valossa. Vaeliin on peitossa kaikki, kaikki, mikae on maassa, mutta taivas on koko ajan sininen ja vapaa. Kuuluu ajavien aeaeniae ja soutavien aironliikettae, kirkonkellojen soittoa sunnuntaisin. Ei naey paljoa kerrallaan, mutta se, mikae naekyy, naekyy voimakkaana ja valoisana. Sillae valoisa aamu, sunnuntaiaamumaisema on minulle lapsuus elaemyksineen. En saa sieltae nyt pakottamallakaan esiin muuta, kuin mikae on mieluista muistella. Miksi muistuu vain se? Siksikoe, ettae onnen kasvuvoima kevaeisessae rehevyydessaeaen on niin suuri, ettae se tukehduttaa kaikki murheelliset rikkaruohomuistot?
Lapsuus on lyhyitae ja nopeita elaemyksiae, voimakkaita vaikutelmia, se ei ole kokonainen eikae yhtenaeinen, mutta ei siinae myoeskaeaen ole mitaeaen puolihaemyistae eikae himmeaeae. Mutta heleimmillaeaenkin se on salaperaeinen ja selittaemaetoen. Se oli minulle taeynnae naekyjae ja pikku ihmeitae, joita en kuitenkaan semmoisina pitaenyt, vaan jotka olivat kaikki ymmaerrettaeviae—ehkae siksi, ettei tuntenut edes tarvetta niiden ymmaertaemiseen. Ei mikaeaen olisi voinut haemmaestyttaeae. Uskoi kaikkeen ja teki kaikesta toden ja ilonaiheen. Ihastui kaikkeen, ei ihmetellyt mitaeaen. Jos kuu ja taehdet olisivat alkaneet tanssia viiruina taivaalla niinkuin paereen hehkuva hiili sitae pimeaessae pirtissae kiivaasti heiluttaessani, olisi se vain ollut hauskaa, olisin hypellyt varpaillani ja taputtanut kaesiaeni jumalalle, jonka pisti paeaehaen naein huvittaa lapsiaan.
Lapsi on elaemaensae loitsija, oman itsensae taikuri, pikku Prospero, jolla aina on saapuvilla ja kaeskettaevaenaeaen mielikuvituksensa Ariel. Haen taittaa lepaenlatvoja siivikseen, liehuttaa niitae ja on lintu ja lentaeae. Haen tarvitsee ratsun, tempaa kepin ja keikahtaa sen selkaeaen ja ajaa. Haukahtaa ja on koira, ammahtaa ja on lehmae, hirnahtaa ja on samassa varsa, ynaehtaeae ja on vasikka.
Ei ole mitaeaen eroa lapsen unella ja todella, haen valvoo ja nukkuu tietaemaettae, mikae on unta ja totta. Lapsuuteni kokonaisuudessaan on kuin joku senaikuinen taellainen yksityinen yoe: nukun pitkaet ajat niin sikeaesti, ettei siitae ole muuta muistoa kuin pimeys. Sitten alkaa sen sisaestae haeaemoeitellae suloisia unia, useinkin samoja ja ennen naehtyjae: uskaltaa hypaetae katon harjalta, kun jo tietaeae, ettei loukkaa jalkaansa; osaa ja saa uida; saa ratsastaa oikean hevosen selaessae. On joskus pieni painajaishaetae, kun iso koira ajaa, mutta se ei saa koskaan kiinni. Heraeae ja nukkuu uudelleen ja on taivaassa, jossa lapsillekin on varattu omat pienet kultapoeytaensae ja kultajakkarat, ja tarjotaan luumuja ja kermaa hopealautasilta. Mutta juuri kun on ollut saamassa sen suuhunsa, heraeae pahimmoilleen. Se on suru, ei sentaeaen suurimpia, sillae toivoo, yhae unessa, ettae toisen kerran on taivaassa parempi onni.... Jos olet siellae, pidae huoli, ettae lapset eivaet heraeae, ennenkuin saavat syoedyksi luumunsa kerman kera.
* * * * *
Aikaihmiset alkavat nouseskella, mutta minun ei vielae ole tarvis. Olen puolihereillae, mutta tahdon saeilyttaeae unen silmissaeni enkae avaa niitae. Kuuluu hiljaista liikettae ja kuiskutusta. Joku kohottaa minua olkapaeistae ja asettaa paeaeni tyynylle ja vetaeae peitettae jalkojeni paeaelle. Aeiti se on, tunnen haenen otteensa, joka on toinen kuin lastenhoitajan. Raotan hetken paeaestae silmiaeni. Takassa leimuaa aamuvalkea ja aeiti istuu sen aeaeressae ja parsii kintaita. Ne ovat minun, joihin eilen tuli reikae. Heti kun nousen, menen maekeen. Mutta nyt ei ole vielae aika nousta, sillae ikkuna on musta. Aeiti sanoo: “Tuti vielae.” Nukun taas ja kun heraeaen, on iso paeivae ja ikkunasta naekyy huurteinen koivu. On satanut tuoretta lunta. Seinaellae vastapaeaetae vuodetta vaeltaa lattiasta kattoon ulottuva pitkae kaitainen varjo nurkasta toiseen, kadoten uunin taa; hetken kuluttua liukuu sama varjo uunin takaa ja katoo nurkkaan; sitten tulee niitae kaksi, toinen toisaalta niinkuin kaksi ihmistae vastakkain, ne sulavat hetkeksi yhteen ja seisovat siinae keskellae seinaeae; sitten ne eroavat kukin haaralleen. En tiedae, mitae ne ovat, enkae kysy. Tuolilla vuoteen vieressae on uusi kelkka ja ne minun kintaani. Minae pelmahdan pystyyn ja kirkaisen riemusta. Mitae sinae paeivaenae sitten tapahtui, en muista. Mutta niinkuin semmoinen yoe ja semmoinen aamu on minulle koko lapsuuteni.
On kuin senaikuiseen onnentuntuun tullen paeaesisin heti kosketukseen myoeskin kaiken sen onnen kanssa, mitae minulla on elaemaessaeni yleensae ollut sinun kanssasi. Niinkuin siellae olisi pohjallinen koko elaemaeni langan kultaisen keraen. Kultaisenko? Ei ole kaikki kultaa, joka kiiltaeae, sanovat, eikae kai ollut silloinkaan, minullekaan. Vaan vaikka se olkoonkin valekultaa muille, minulle ei lapsuudessani mikaeaen ollut valekultaa. Lapselle kaikki kiiltaeae ja lapselle kaikki on kultaa, kuvittelunsa kultaa. Ja eikoe elaemae yleensae ole kuvitellen elettyae, silloin kun se on kauneimmin eletty, sitae kauniimmin kuta kuvitellummin? Taivaan valtakunta on lasten, mutta lasten valtakunta on myoes taivas.
Se valtakunta oli pieni ja rajoitettu. Siinae ei alussa ollut muuta kuin pihamaa huoneiden ja ulkohuoneiden keskessae, ja puutarha ja pienet pellot ja tie rantaan ja toinen metsaenrantaan ulkoveraejaelle ja siitae suureen ulkometsaeaen. Kaikki, mikae tapahtui ulkopuolella, tapahtui toisessa maailmassa. Yhteyttae sen kanssa yllaepiti vain se, mikae sieltae naekyi ja mitae sieltae kuului. Jotka ajoivat maantiellae tai soutivat jaervellae, eivaet olleet meidaen maailmasta, vaan siitae toisesta. Ne olivat vieraita ja minae niitae vierastin ja vieroin. Vieras, vihainen haerkae puski veraejaeae, mutta ei paeaessyt. Se mylvi kerran koko kesaeisen yoen ja ammui vimmatusti, mutta minua ei pelottanut vuoteessa isaen selaen takana. Toisen kerran kaevi ukkonen, jyrisi ja leimahteli, valaisten isaen korkean otsan haenen istuessaan ja katsoessaan ikkunaan. Isae on totinen ja pelkaeae, koska se on Jumalan voima, joka kaey, ja koska milloin tahansa saattaa samalla tavalla jyraehdellen ja leimahdellen tulla maailman loppu. Minae en pelkaeae, koska se on aidan takana ja minae olen isaen selaen takana. Ei meidaen maailma lopu, vaikka muu maailma siellae loppuisikin.
Taemae kotoisen turvallisuuden tunne on elaemaeni ensimaeisiae onnen tunteita.
Minulla ei ole mitaeaen tarvetta pyrkiae pois pihamaan puitteista. Kun ensi kerran joudun maantielle ja kuulen kaerryjen rytinaeae, juoksen taeyttae karkua kotiin niinkuin ketunpoika luolaansa. Naeen kyllae kaukaa kirkontornin ja pappilan keltaisen paeaedyn ja suuret ikkunat ja valkoiset ikkunalaudat, kuulen saeaennoellisesti soitettavan siellae ruokakelloa, jonka mukaan meillaekin tulevat toeistae, kiipeaenpae aidallekin naehdaekseni seipaeaestae pidellen paremmin, mutta minun ei tee sinne minnekaeaen mieleni. Naeen samasta paikasta toisenkin talon, vastakkaiselta taholta, Iivaaran rinteeltae hyvin kaukaa salojen takaa toiselta puolen jaerven. Se on vielaekin suuremman ja komeamman naekoeinen. Sillae on ruskea katto ja vihreaet seinaet, mutta ikkunoita ei naey. Minae tiedaen, ettae se on metsaenkuninkaan Tapion linna, koska Satu-Anni niin sanoi. Muut sanovat, ettae se on vain vanha aho, jonka jyrkkae rinne naeyttaeae seinaeltae ja rusottava kaski katolta. En usko. Se on sen Tapion linna. Uskon kaiken siksi, miksi mieleni tekee.
Minulle on ja elaeae ja haastelee kaikki, niinkuin itse tahdon. Jokainen esine elaeae, jokaisessa on henki. Hieno virpa vingahtaa, vaehaen paksumpi vongahtaa, kun niitae huiskutan, mutta luuta suhahtaa. Minae saan niistae ne aeaenet. Minae annan niiden haastaa niin kauan, etten enaeae jaksa. Keppihaen kalahtaa, kun lyoen sillae toista keppiae, toinen keppi toisin kuin toinen. Keppi suuttuu ja lyoe minua peukaloon. Minaekin suutun ja lyoen takaisin pahaa keppiae. Tynnoeristae vastaa toisin, kun siihen puhun, kuin jos siihen kuiskaan. Metsae huutaa: “Hoh!”, kun minae huudan: “Hoh!”—“Hih!”, kun minae huudan: “Hih!”. Oli siitae niin hauska, olin siitae niin onnellinen, ettae sitae muistaessani yhae vielaekin on siitae hauska ja olen siitae onnellinen.
Ei mikaeaen ole siihen aikaan niinkuin se oikein on. Ei mikaeaen ole minulle niinkuin muille. Minae aavistelen aikaihmisten puheista, ettae heillae on toisin kuin minulla, etteivaet naee sitae mitae minae. He vaelistae hymaehtaevaet minulle, vaikken ymmaerrae miksi.
Ilmaantuu tuon tuostakin iso musta lintu pihaan, jolla on punatupsu niskassa ja pitkae nokka. Se lentaeae pitkissae ponnahduksissa, siivet kauan supussa, laskeutuu ja nousee, ja sen huuto kuuluu jo kauan, ennenkuin se naekyy. Se lentaeae aitan seinaeaen, pysyy siinae ja takoo sitae niinkuin paeaestaekseen seinaestae sisaeaen. Aitan seinaestae se menee tallin seinaeaen, siitae lahoon koivuun puutarhassa ja kumauttelee sitae. Sitten se lentaeae virran yli ja huutaa mennessaeaen, ja sen huuto kuuluu vielae kauan. Se tulee silloin, kun pihalla ei ole muita kuin minae. Minae kuvittelen, ettae se tullessaan ja mennessaeaen viheltelee vain minulle. Kerran kaeki tulee kukkumaan ihan pihakoivuun eikae silloinkaan ole muita kuin minae. Minae naeen, kuinka sen kurkku pulpahtelee ja pyrstoe liikahtelee joka kerta, kun se kukahtaa. Sanovat tietaevaen kuolemaa, kun kaeki tulee pihaan kukkumaan. Minulle on kuolema sitae, ettae lapsi paeaesee taivaaseen. Minun oli mieluista ajatella, ettae se tulee ottamaan minua. Mutta ei kauankaan sen jaelkeen syntyi minulle pikku sisar.
Miksi tilttaltti niin mukavasti nostanee ja laskenee pyrstoeaeaen, kun pysaehtyy kivelle? En vaesy sitae katsomasta ja kummastelemasta ja seuraan sen mukana portille asti. Teen itselleni pyrstoen kattopaereestae, hyppelen kiveltae kivelle ja nostan ja lasken.
Miksi leppaelintu, jolla on pesae liiterin nurkkalaudan alla, vaelistae piipittaeae, niinkuin sillae olisi haetae? Se kuin itkee jotain. Mitae se itkee? Miksi tulee sade yoellae, kun se illalla itkee?
Eraeaenae kevaeaenae ennen jaeiden laehtoeae laskee parvi suunnattoman suuria valkoisia pitkaekaulaisia lintuja sulaan virtaan. Ne uiskentelevat siinae edestakaisin ja sukeltavat paeaensae ja kaulansa veteen. Minae katselen niitae taestae isaen kamarin ikkunasta, polvillani tuossa sohvalla, minulla on yskae enkae saa mennae ulos. Yhtaekkiae ne kaikki ojentavat kaulansa. Joku ajaa sillalla. Sitten ne nousevat siivilleen ja laehtevaet lentaemaeaen pohjoista kohti yli harmaan lumettoman jaeaen.
Sen ajan muistoja ovat kevaetillat, jolloin sammakot kurnuttavat, niin ettae metsaet ja niityt ja rannat helisevaet, ja kuuluu myoes puron kohina niittylahden pohjasta. Naein yhden niitae laetaekoen reunalla navetan takana. Sillae oli suuret ulkonevat silmaet kuin naelkaeisillae sairailla kerjaelaeislapsilla. Sillae oli suuri vatsa ja hinteloet saeaeret. Minae kaeaennaen sen kepillae selaelleen ja se potkii ja sen vatsa on keltainen. Minun on paha olla. Tunnen ehkae ensi kerran elaemaessaeni tunnonvaivoja.
Siihen aikaan oli jonakin vuonna naelkaevuosi. Naeen suuren muuripadan aamusta iltaan asti kiehumassa keittioen hellalla. Siinae on jonkinlaista ruskeaa velliae, josta saa kupillisensa jokainen tulija, joita paeivaet paeaestaeaen kaey ulos ja sisaeaen. Keittioen poeydaellae on rivinaeaen puukuppeja, joiden aeaereen pyytaejiae istuu toinen toisensa jaelkeen. Syoeneet sijoitetaan rekeen ja hoidetaan taipalelle. Kun renki palaa viemaestae, odottavat haentae uudet saatettavat. Katselen heidaen tuloaan ja menoaan ruokasalin ikkunasta. Pujahdan vaelistae keittioeoenkin. Kerran seisoo sen oven suussa vaimo, sylissaeaen iso tyttoe, jota pidellessae laihan kantajan selkae on surkeasti kenossa ja vinossa. Haen ei voi laskea lastaan maahan, sillae sen, naelkaeisen ja sairaan, jalat eivaet kannata haentae. Tyttoe tuijottaa suurilla tylsillae silmillaeaen eteensae. Seison hellan kulmassa hellanraudassa kiikkuen. Aeiti tulee sisaeaen ruokahuoneesta sylissaeaen sisareni, jolla on kaedessaeaen vasta saamansa voileipae. Vesi kihoo minunkin kielelleni, sillae minullakin on naelkae, aina naelkae, vaikka kai saan syoedae jotakuinkin tarpeekseni. Ovensuussa aeitinsae sylissae istuva tyttoe ei puhu mitaeaen, mutta haenen silmaensae alkavat elaeae ja palaa. Naeen vielaekin sen ilmeen. Sisareni aikoo viedae voileivaen suuhunsa. Silloin aeiti kuiskaa jotain haenen korvaansa. Sisareni ojentaa kaetensae ovea kohti, aeitini astuu askeleen ovemma ja kerjaelaeisvaimo askeleen peremmae. Kun haenen tyttoensae naekee, ettae haenelle ojennetaan voileipaeae, syoeksaehtaeae haen eturuumiillaan niin pitkaelle kuin paeaesee ja on vaehaellae kaataa aeitinsae tempauksellaan, tarttuu molemmin kaesin voileipaeaen ja avaa suunsa selaelleen kuin linnunpoikanen, ja samalla katoo voileipae kielen yli kurkkuun, saaden aikaan raivoisan laekaehtymiskohtauksen, joka paeaettyy surkeaan rykimiseen.... Mutta eihaen minun pitaenyt naeistae taemmoeisistae—miten lienevaet johtuneet mieleeni? Sekaantuiko sinun kuvasi aeitini kuvaan?
Seison kerran kesaellae laiturilla, jonka alla ja ympaerillae jo silloin oli se hieno valkea hiekkapohja. Minun ei oikeastaan olisi lupa siihen mennae, kun ei ole muita rannassa. Siihen ui syvaestae nousten parvi suuria kaloja, joilla on punaiset evaet. Ne ovat niin kesyjae, ettae uivat ihan rannalle pulikoimaan. Niiden selaet nousevat vedestae ja naeyttaeae kuin ne pyrkisivaet maihin. Ne ovat ehkae niitae Naekin ottamia lapsia. Olen kuullut, ettae Naekki ottaa lapsia, jos lapset menevaet luvatta yksin rantaan ja vie ne linnaansa ja muuttaa kaloiksi. Yhtaekkiae ne suikaisevat jyrkkaeyksen taa ja ovat kadonneet. Jos ne menivaet viemaeaen sanaa isaelleen? Minae juoksen kiireesti pois laiturilta.... On ollut semmoinen Kihovauhkonen, joka on ihminen, mutta kun tulee jaerven rannalle, ei laehde kiertaemaeaen, vaan kulkee pohjaa myoeten ja nousee toisella rannalla maihin. Sillae on raepylaet sormien ja varpaiden vaelissae. Se on kaikkien kalain tuttu. Se on ollut Naekin kultalinnassa ja naehnyt siellae kirkkoveneen pituisen hauen. Se ajaa sen selaessae, kun on kiire. Minae olen ja elaen Kihovauhkosena pitkaet paeivaet, sukellan aitan alle ja tulen toiselta puolelta yloes.
* * * * *
Seison yksin toermaellae, avopaein ja paljain jaloin, ja katselen alas rantaan. On kielletty menemaestae yksin, mutta minun tekisi taas kovin mieleni sinne, heittaemaeaen voileipiae ja munalukkoja. Toermaen alla on sauna ja sitae vastapaeaetae korkea, tiuha pisteaita, josta ei paeaese yli eikae laepi. Saunan edessae on pistekota ja musta muuripata. Kodasta tulee ulos ruskea elukka, melkein niin iso kuin meidaen vasikka. Mutta ei se ole se, koska se juuri aesken oli niityssae. Eikae sillae ole haentaeaekaeaen. Se kulkee toeminaen kuulumatta hiljaa hypaehdellen aitaan asti ja haeviaeae siihen. Yli sen se ei voinut mennae eikae myoeskaeaen laepi, se vain haevisi siihen. Ehkae se sittenkin oli vain vasikka. Seison siinae ja mietin sitae. Naerhi raeaekaeisee aidan takana. Nyt se mahtoi naehdae sen. Se raeaekaeisee aina silloin, kun naekee jonkun.... Menisinkoe kertomaan, ettae meidaen saunasta tuli vieras haennaetoen vasikka ja meni aitaan ja haevisi siihen? Ne eivaet ehkae uskoisi. Mutta kuta enemmaen luulen muiden epaeilevaen, sitae varmempi olen itse. Kenenkaehaen lienee ollut vasikka ja mitaehaen sillae mahtoi olla tekemistae meidaen saunassa? Ja kuinka se paeaesi aidan laepi? Olipahan kenen tahansa, se paeaesi vain. Se olisi paeaessyt, vaikka olisi ollut aikalehmae. Minae tiedaen nyt jotain, jota muut eivaet tiedae ja pidaen sen omana tietonani. Se on ensimmaeinen suuri salaisuuteni, jonka olen saeilyttaenyt taehaen paeivaeaen asti.... En menekaeaen sillae kertaa rantaan, vaikka piiat menevaet ja minaekin voisin mennae. Miksi? En tiedae. Menen mieluummin yksin leikkimaeaen hiekkalaatikkoon isaen kamarin ikkunan alle.
* * * * *
Hiekkalaatikossa, auringossa, laempimaen seinaen kupeessa—kaivamassa, peittaemaessae, rakentamassa ja hajoittamassa ... uuneja, taloja, tarhoja, koko ajan hyraeilemaessae omatekoista saeveltae ... toverina pikkusisar, joka ei vielae osaa muuta kuin istua ja nauraa ja kaivaa hiekkaa lapiolla miten sattuu; jaettaeae sen ja tunkee hiekkaa suuhunsa ja silmiinsae ja alkaa itkeae... minae siivoan haenen nenaeaensae, pikkuraukan, sitten aeiti tulee ja ottaa haenet....
Muistatko, kuinka me kerran avonaisesta ikkunasta ulos nojautuen katselimme samanlaista kohtausta samassa paikassa, ja sinae puristit liikutuksesta ja onnesta kaettaeni ja suutelit minua poskeen? Sinae elaet taeaellae, sinae elaet ja te kaikki. Muistoni sulavat yhteen, toisen ajan ja toisen.
Mutta missaes nyt olinkaan?
On ilta, meidaet lapset on laitettu vuoteeseen, suureen yhteiseen pesaeaen, niinkuin linnunpoikaset emon untuviin. Haen on pannut meidaet peitteen alle ja vetaenyt sen reunoistaan kiinteaeksi kahden puolen. Me seuraamme aina aeidin kaikkia iltatoimia haenen liikkuessaan huoneessa. Vasta sitten, kun haen on poistunut tai istuutunut iltaompeluksensa aeaereen tai laskeutunut levolle ja kaeskenyt meidaen painamaan silmaemme kiinni, me teemme niin ja antaumme unen valtaan. Nyt haen aikoo vielae viimeksi laskea uutimen alas, ettei aamuaurinko noustessaan pistaeisi silmaeaen.... Silloin haen pysaehtyy ja jaeae katsomaan ulos. Sitten haen katsoo meihin ja hymyilee, laskee vielae vaehaen uudinta, hitaasti ja varovasti, mutta ei laskekaan ihan alas asti. —“Aeiti, mitae siellae on?”—“Ei ole mitaeaen, painakaa vain silmaenne kiinni.” Mutta siellae on jotain, koska haen yhae katsoo sinne ja hymyilee meille.—“Aeiti, sano, mitae siellae on?”—“Tulkaahan sitten katsomaan, mutta tulkaa hyvin hiljaa.” Meitae pelmahtaa valkoinen poikue polvilleen sohvalle. En ensin naee muuta kuin puutarhan, porkkanapenkit ja retiisipenkit ja pinattilavan ja ruoholyoekkipenkit ja karviaismarjapensaat ja meidaen lasten hernepenkit ja aeidin omat hernepenkit, joista ei saa ottaa luvatta.—“Tuossa, tuossa hernepenkin paeaessae", kuiskaa aeiti.—“Ai!”—“Pitaeae olla hiljaa, ettei se pelaesty.” Siinae on minun nimikkopenkkini paeaessae pieni koeyryselkae ruskea elukka, joka napertelee pienellae, hyvin nopeasti veputtavalla turvallaan herneen helpeitae, maistaen yhtae, maistaen toista. Sitten sen selkae oikiaa, ja takajalat venyvaet hirveaen pitkiksi ja se siirtyy toiseen penkkiin, syoe taas ja kuukkii reunimmaiseen penkkiin ihan ikkunan alle.—“Aeiti, onko se kissa?” kysyy pikku sisar.—“Hss, ei ole kuin pupu.” Se ei naee meitae. Minae tahtoisin hetipaikalla saada sen omakseni, minae naeen sen jo omanani, minae saan leikkiae sen kanssa niinkuin pikku kissan kanssa, minae otan sen syliini ja syoetaen sitae omasta hernepenkistaeni. Aion juuri pyytaeae aeidiltae, ettae saisin mennae ottamaan sen kiinni, kun pikku sisar kopauttaa ikkunaan. Se siellae kapsahtaa takajaloilleen istumaan, pitkaet korvat pystyssae ja etujalat hassusti lerpallaan. Me rummutamme kaikki ikkunaan ja meiltae paeaesee hillitoen nauru ja riemuhuuto. Se loikkaa pitkaen laukan poikki porkkanapenkkien ja retiisipenkkien ja pinattipenkkien ja yli karviaismarjapensaiden toermaen alle saunaan paein. Sillae ei ollut haentaeae kuin pieni toepoehaentae.
Aeiti vetaeae uutimen alas ja komentaa heti nukkumaan ja kaeskee painamaan silmaet kiinni. Minae painan ne kiinni siksi aikaa, kun aeiti on huoneessa, mutta kun haen on mennyt, minae valvon kauan ja mietin. Minun haennaetoen vasikkani taisi ollakin taemae pupu.
* * * * *
Seuraavana paeivaenae minae odotan sitae saunapolun paeaessae. Se ei tule. Illalla, kun aeiti laskee uudinta, odotan, ettae haen taas kutsuu katsomaan. Haen raemaeyttaeae uutimen alas ja menee, kehoitettuaan meitae heti sulkemaan silmaemme. Hiivin vuoteesta, kiipeaen sohvalle ja raotan uudinta. Ei se ole siellae. Aeiti vain kuukkii porkkanapenkissae ja kitkee. Miksi aeiti menikaeaen sinne, tulisi pois pian ja panisi haenkin nukkumaan, johan kaikki muutkin ihmiset nukkuvat! Vihdoin aeiti tuleekin ja nukkuu heti. Minae nousen vielae kerran ja raotan taas uudinta. Ei se ole siellae nytkaeaen. Ei se mahda tulla enaeae milloinkaan. Sataa tuhuttaa ja tuulee. On autiota ja ikaevaeae. Onko se pelaestynyt ja pahastunut? Luuliko se, ettemme sallineet sen olla siinae ja haetistimme sen siksi pois? Olisi se saanut syoedae minun hernepenkistaeni kuinka paljon tahansa.
* * * * *
Huomenna heti heraettyaeni pyydaen paeaestae etsimaeaen pupua aidan takaa. Pienet veljet ja sisaret pyytaevaet paeaestae mukaan. Aeiti antaa luvan, mutta tulee itse aidan taa pitaemaeaen silmaellae. Minae alan kutsua pupua kuin kissaa ja kaikki muut tekevaet samoin. Mutta kuinka sitae puputankin, se ei tule. Aeiti sanoo, ettae pitaeae liikkua aivan hiljaa ja etsiae naereiden juurilta. Jos joku naekee sen, ei saa kirkaista, vaan pitaeae pysaehtyae ja peraeytyae ja tulla sanomaan toisille hiljaa. Me hiivimme sammalikossa varpaisillamme, hipristellen niinkuin sokkosilla, hajaannumme, tarkastamme joka pensaan. Luulemme naekevaemme vaehae vaeliae pupun, mutta se ei olekaan se, se on milloin kivi, milloin kanto, milloin ei mikaeaen. Silloin aeiti sanoo, ettae joku rupeisi pupuksi ja toiset sitae etsimaeaen. Pikku sisko saa ruveta. Me vaehaen loittonemme ja haen saa sillaikaa mennae piiloon.—“Nyt saa tulla", huutaa aeiti. Me etsimme taas.—“Ole hiljaa, pupu", varottaa aeiti. Pikku sisar on vaehaen aikaa hiljaa. Sitten se alkaa parkua taeyttae kurkkua. Se oli kyyristynyt ihan muurahaispesaen viereen. Se ei sano, mikae sitae vaivaa, vaan huutaa aeitiae. Minae retuutan sen aeidin luo ja aeiti nostaa sen aidalle ja alkaa tarkastaa. Sillae on muurahaisia koltin alla. Se herkeaeae parkumasta vasta, kun aeiti sitae suutelee ja taputtelee sitae purtua paikkaa....
* * * * *
Toisena paeivaenae menen yksin leikkimaeaen pupua ja rupean itse itselleni pupuksi. Piiloudun naereen juureen ja kuukin siitae toisen naereen juureen. Naerhi naekee minut ja raeaekaeisee, toinen naerhi vastaa. Ne seuraavat minua puusta puuhun aitaan asti. Kiipeaen piha-aituuseen, hiivin saunan taitse ja toermaeae yloes puutarhaan. Syoen, veputtelen siellae herneenpalkoja. Aeiti tulee.—“Saahan pupu syoedae aeidinkin penkistae?”—“Syoekoeoen nyt sitten.” Minae panen toiset rummuttamaan ikkunaan, ettae pelaestyisin. Ne tekevaet niin ja minae loikkaan nelinkontan porkkanapenkkien ja retiisipenkkien ja portlaakkapenkkien yli. Aeiti vaatii, ettae minun taeytyy pysyae kaeytaevillae. —“Mutta eihaen oikeakaan pupu?”—“Vaikka kohta!”—Pikku sisar rummuttaa eraeaenae paeivaenae ruudun rikki. Se ei saa siitae vitsaa, kun on niin pieni; mutta pupusilla olo paeaettyy siihen.
* * * * *
On ikaevae, ei tiedae, mihin ryhtyae, tuulee kylmaesti ja on kylmae, vaikka aurinko paistaakin, ei mikaeaen maita, voileipae putoo monta kertaa alaspaein hiekkaan—en ymmaerrae, miksi sen aina pitaeae pudota alaspaein—ei ole toveria, ei tee mieli leikkiae yksin hiekassa, ei viitsi aina ratsastaa keppihevosenkaan selaessae. Enkae keksi muuta kuin heittaeytyae selaelleni aitovarrelle. Taivaalla liitelee ja laatelee kaksi suurta lintua, ne laskee ja nousee siipeae liikauttamatta, vaelistae ne on niin korkealla, ettae niitae tuskin naekee. Viimein ne katoo kokonaan. Semmoisina paeivinae aertyy tekemaeaen pahaa, huudattaa siskoja, tekee kaikenlaista kiusaa, sorkkii kepillae porsaita karsinaan ja saa nuhteita. Tulee mielihaluja, joita ei saa tyydytetyksi. Tahtoisin paeaestae suureen kuuseen, joka kasvaa portin pielessae, vaan en naee keinoa miten sinne kiivetae. Siellae sanotaan olevan oravan pesae ja rastaan pesae ja latvasta naekyy Jortaninkallio ja koko jaervi ja kirkonsalmi ja haudankaivaja ongella Koiraniemessae. Se on liian paksu reisittaevaeksi eikaehaen ulotu kaedet edes sen ympaeri. Alimmat oksat ovat niin ylhaeaellae, etten paeaese aidan paeaeltaekaeaen. Hypaetessaeni aidalta alas satutan ison varpaani kiveen ja taeytyy panna vesikaeaere. Kun olen parkunut paruttavani ja lakkaa pakottamasta, on kyllae se pieni hauskuus, ettae varpaassa on kaeaere ja saa nilkuttaa kantapaeaellaeaen ja ettae kaikki kysyvaet: “Kah, mikae on sattunut varpaaseen?” Mutta paeivae on kuitenkin menetetty eikae tiedae huomisestakaan. Menen maata ilottomasti ja yoellae potkii veli peitteen alla. Muistan taentapaisen paeivaen siitae, mikae sitae seurasi.
Kun aamulla saan silmaeni auki, on vuoteeni vieressae kukkapoeytae. Poeytae on katettu valkoisella, lattiaan asti ulottuvalla liinalla. Sen etupuolelle on kiinnitetty kiehkuroita harakanvarpaista. Sen keskellae on maljakossa ruiskukkia ja maljakon ympaerillae on seppele kissan kaepaelistae. Siinae on lakeritanko ja rintasokeria ja kaksi piparkakkupupua ja muitakin piparkakkuja.—“Voi herttanen aika!” (Meidaet on opetettu sanomaan: “Voi herttanen", ettemme sanoisi: “Voi herranen” ja turhaanlausuisi Haenen nimeaeaen). Pikku siskot seisovat malttamattomina poeydaen ympaerillae. Niiden taeytyy saada maistaa ja ne saavatkin. Aeiti panee kuitenkin minulle pussistaan yhtae monta piparkakkua sijaan. Lapset ovat yhae levottomia, vaikka ovat saaneet suunsa taeyteen. Ne hypaehtelevaet ja pyoeraehtelevaet ja niillae naeyttaeae olevan jotain mielessaeaen.—“Aeiti, sano sille jo!”—“Mitae, mitae?”—“Panehan nyt ensin housut paeaellesi.” Sitten haen sukii tukkani ja sanoo viimein:—“Jos nyt sitten menisit talliin.”
Lapset kirmaisevat ulos, kaataen toisiaan mennessaeaen ja ehtivaet ennen minua tallin ovelle, sillae varvas on vielae hellae. Sen oven alipuoli on kiinni, ylaepuoli on auki. Siitae kurkottaen naeen pilttuun nurkassa haavanoksia.—“Menehaen laehemmae.” Menen laehemmae, mutta en naee vielae mitaeaen.—“Katsohan tarkemmin.” Pieni pupu kyyroettaeae nurkassa, korvat supussa selaen paeaellae. Riemuhuuto! Minae olen saanut elaevaen pupun syntymaepaeivaelahjaksi.—“Katsohan tarkemmin!” Riemu remahtaa kaikista suista, sillae siellae on toinenkin samanlainen. Minae olen saanut kaksi elaevaeae pupua syntymaepaeivaekseni.
* * * * *
Meni koko se kesae niiden hoitamiseen, haavanoksien hankkimiseen, karvakortteiden keraeaemiseen. Ne ovat ensin arkoja, kyyroettaevaet nurkassa eivaetkae uskalla tulla ottamaan, ennenkuin olemme kiivenneet ylaesillalle ja sieltae tirkistaemme lattian raoista. Sitten ne vaehitellen kesyttyvaet ja uskaltavat ottaa maasta, vaikka me olemmekin sisaellae vaehaen matkan paeaessae. Lopulta ne ottavat kaedestaekin ja kun minae paeivaekaudet katson, kuinka niiden huulet veputtavat, niin alkavat omatkin huuleni veputtaa, ja minulle nauretaan, ettae ne veputtavat yoellae nukkuessanikin.
* * * * *
Se oli se ikimuistoinen pupukesae ja kaikki sen muut muistot ja elaemykset haeipyvaet naeihin.
Sitten kaevi niin, ettae toisen vei kissa ja toinen loikkasi ulos ullakon ikkunasta, jonne ne oli viety tallista pois hevosen tieltae. Suru ei paeaessyt tunkeumaan kovinkaan syvaelle, sillae satoi ensimaeisen lumen ja lumipallosilla olo ja lumilinnojen rakentelu antoi yllin kyllae muuta ajattelemista.
Lapsuuteni muistot ja mielialat ja elaemykset ovat kuin heilimoivia taehkaepaeitae, joista niitae koskettaessa poelaehtaeae pois ne helpeet, joihin hieno jauho on kiinnittynyt. Tahtoisin verhota lapsuuteni sen omaan ruumiinmukaiseen harsohuntuun. Olen koempeloesorminen maaraeaetaeli, joka saa aikaan vain huonosti istuvan pitkaehihaisen kotelon. Lapsuus on kotelostaan vapautunut perho, se pitaeisi saada keijukaisena tanssimaan, mutta taemae minun lapseni tallustelee taessae kuin isaen raskaissa, suurissa saappaissa. Pelkkae kosketuskin, pelkkae mainitseminen, riittaeae kuitenkin itselleni, pysyttaemaeaen itseaeni sen ajan onnen tunteessa ja siksi minae omiksi iloikseni jatkan. Loihtikoot muut esiin omansa.
Sanon taessae vielae kerran, ettae maailma oli minulle vain ihmeitae taeynnae ja ettae kaikkein tavallisimpienkin tapahtumien takana oli jotain, jota jaein ihmettelemaeaen ja kysymaeaen ja josta olisi tahtonut tietaeae enemmaen. Kaikki uusi minua jaennitti, ei vain siksi, ettae se oli uutta, vaan ettae siinae vielae oli jotain muutakin. Sellaisena salaperaeisenae on maailma minulle oikeastaan aina pysynyt. Silloin en tietystikaeaen koettanutkaan sen ihmeellisyyksiae selittaeae. Lapsi aavistelee kyllae, mutta tietaeae tuskin sen tekevaensae. En ole koko elaemaessaeni paeaessyt kauemma kuin lapsi, joka todetessaan ihailee ja ihmettelee, pyrkimaettaekaeaen sen pitemmaelle ja syvemmaelle. Olen ollut mielestaeni kaikkein selvimmillae silloin, kun maailma on ollut minulle vain ihana, lumottu metsae, jossa aina vain aukee uusia ihanuuksia ja tulee vastaan yllaetyksiae, kaikkein tavallisimmissakin. Odotan joka tien kaeaenteessae metsaenneitoa tai jotakin semmoista ilmestystae. Ja se tulee aina toisessa tai toisessa muodossa. Enkae sitae koskaan haemmaesty. Sinaekin tulit minua vastaan niinkuin lumotussa metsaessae. En ymmaertaenyt sinua enemmaen kuin muutakaan, en kyennyt mitenkaeaen selittaemaeaen tuloasi, ainoastaan lumouduin ja huumauduin, ja saakoon se minulle yhae edelleenkin riittaeae. Luulin lopultakin saaneeni selityksen sinusta, sinae olit kaiken elaemaeni huippu, edemmaeksi sinua en ole kyennyt naekemaeaen enkae mielestaeni tarvinnutkaan. Mutta sinussa oli niin paljon ihmettae kuin kaikessa muussa yhteensae. Miksi viehaetit, mikae sinussa viehaetti, sitae en saanut selville enkae koettanutkaan enkae enaeae koeta. Kuta enemmaen sinua muistelen, sitae ihmeellisempi olet.
Ihmeellisintae sinussa oli, ettae olit jo ennenkuin olitkaan. Sinulla oli minussa edeltaejaesi, huutavan aeaenet, jotka tuloasi valmistivat. Tunne sinuun, johonkin sinunlaiseen, oli minussa, ennenkuin itse olit. Loeydaen ne, edeltaejaesi, aikaisimmasta lapsuudestani, ainakin luulen nyt loeytaevaeni. Rakastin niitae, koska niissae oli kussakin jotain, mitae sinussa sitten kaikin. Ne pitivaet minua sylissaeaen, niiden kanssa leikin, ne kertoivat minulle satuja, minae viihdyin niiden kanssa, haastoin heille huoliani, ikaevoein heitae enkae olisi hennonut heistae koskaan erota. Ne muistuvat juuri mieleeni toinen toisensa jaelkeen.
Muistathan Taaton taedin?
Pidit haenestae paljon ja vielae enemmaen haen sinusta. Retkemme haenen luokseen, haenen pieneen taloonsa, jossa haen isaennoei ja emaennoei yksin, oli ensimmaeinen retkemme kahden kesken. Jotta se kestaeisi kauemmin, ajoimme kaeyden melkein koko matkan. Kesaeinen tie kulki viileitae metsiae, pihkalle tuoksahtelevia petaejikoeitae, tyynten lampien rantoja, ahoisia maita, siinsi vaaroja ja haeaemoeitti aukeita, etaeisiae ulapoita. Hevonen pysaehtyy lepaeaemaeaen ja saa levaetae, kunnes itse, taakseen katsoen ja kuin kummastellen, taas laehtee liikkeelle. Ratas milloin helisee kovalla kangastiellae, milloin sihisee pehmoisessa hiekassa.
Ja paeivaen painuessa iltaan tullaan pieneen vanhaan, valkoiseksi rapattuun taloon lehdon sisaessae lammen rannalla, jossa valkomyssyinen vanha neiti sulkee meidaet syliinsae, nauraen ja itkien ilosta. Haen nauroi aina, itkiessaeaenkin, pelkaestae ilosta ja nautinnosta saada nauraa.
Sinae muistat haenet, kun haen syleiltyaeaen meitae loei kaetensae yhteen ja huudahti: “Kyllaepae te, lapset, olette kaunis pari! Kyllaepae sinulla on hienon-ja hyvaennaekoeinen morsian, mistae haenet lienetkin loeytaenyt!” Eihaen sitae kenenkaeaen olisi tarvinnut minulle sanoa, mutta minun oli kuitenkin mieluista sitae kuulla.—“Voi teitae herttaisia lapsia, ettae tulitte! Ettekae kirjoittaneet sanaakaan! Olkaa onnelliset, olkaa onnelliset!” Ja sitten haen vuoron itki, vuoron nauroi ja nimitti meitae alinomaa lapsikseen. Osasit olla niin kauniisti haenen kanssaan, puhella haenen asioistaan ja huolistaan, joita haenellaekin oli: rengit laiskottelivat, naapurit syoettivaet lehmillaeaen haenen niittynsae, varastivat kaloja haenen katiskoistaan. Tuotit niinae paeivinae haenelle sanomatonta iloa, autoit haentae haenen vastalauseistaan huolimatta ruuan laitossa. Rakastin sinua siitae jos mahdollista vielae enemmaen. Haen makuutti meitae untuvilla kuin lintuemo poikasiaan, toistamistaan toistellen: “Te olette nyt minun lapsiani, teidaen pitaeae antaa minun kuvitella, ettae olette minun, minun vain naemae paeivaet.” Kautta elaemaen patoutunut aeidinrakkauden tarve purkihe haenessae silloin meihin niinkuin ennen minuun.
Olin rakastanut haentae aivan pienestae, niin kauan kuin muistan. Rakastin haentae varsinkin siksi, ettae haen oli iloinen ja nauroi. Aeiti ja haenen sisarensa eivaet olleet iloluontoisia, nauroivat vain harvoin, kun vaelttaemaettae taeytyi, kun eivaet voineet sitae mitenkaeaen pidaettaeae. Silloin he purskahtivat kuin pakosta, hytkyivaet, koettivat kaikin tavoin vastustaa, saivat kuin kouristuksen, se naeytti tekevaen kipeaeae, kunnes sen vihdoinkin voittivat kuin vaikean kohtauksen ja huokasivat lopuksi ja pyyhkivaet vedet silmistaeaen ja olivat taas hirveaen totisia. Taedistae hersyi nauru kuin puro pulppuavasta laehteestae.
Haen kaevi meillae pari kertaa vuodessa ja tuli aina yllaettaeen. Minulla on haenestae tavallisin muisto, ettae heraeaen pimeaenae talviaamuna, kun tuli jo roihuaa ja raeiskaeae takassa ja kuulen kuiskuttelevaa puhelua. Haen istuu ja juo kahvia isaen ja aeidin kanssa. Karkaan paitasillani vuoteesta, kirkaisen, heittaeyn suin paein avautuvaan syliin ja puristaun siihen pehmeaetae rintaa vasten ja tunnen poskessani silkkiae pehmoisesta, korkeasta povesta. Tempaan esille haenen kultakellonsa, joka on aivan erikoisen pieni ja soma, jonka naputus tuskin kuuluu, saan itse avata sen ja katsoa sen sisaeaen, sen ihmeelliseen sykkivaeaen elaemaeaen. Saan sormia sen kultakaeaetyae ja kulettaa edestakaisin sen nappulata. Haenellae on paljon muuta naeytettaevaeae, on medaljonki, jossa on sen mammavainajan hiuksia, on korvarenkaat, joita saa sormia, kunnes haen huutaa: “Koskee, koskee!”— ja on itkevinaeaen, vaikkei koskisikaan. Haenen taskuistaan saa ottaa kaikki, mitae niissae on, ja niistae loeytyy joka paeivae aina uusia karamelleja ja mitae kaikkea. Vaikka niitae kuinka usein tyhjentaeisi, on niissae vaehaen ajan paeaestae aina jotain uutta. Haen suutelee, jota aeiti ei koskaan tee, eikae aeidillae ole aikaa leikkiae minun kanssani, kun aina taeytyy hoitaa pienempiae ja hommata. Haen kuuntelee tarkkaavasti kaikkea, mitae haenelle haastan pupuista ja Naekin kaloista ja Kihovauhkosesta ja mustista linnuista ja muista, joista ei osaa haastaa kenellekaeaen muulle, ja haen nauraa, kun haentae kutittaa kaulaan tai kainalon alle. Haen kiikuttaa polvellaan ja laulaa: “Riia riia rankka, hesten heeter lankka, naeaer vi kom till hennes koor, vaar teer inken hemma, para en kammal kumma, ok tvoo smoo huntar unter penken vast me kulenken, somssaa, somssaa: hauvavauva vauvvaa—” ja silloin se on purevinaan rintaan ja haerisevinaeaen ja minae puren ja haerisen vastaan ja me olemme molemmat menehtyae nauruumme.
Haen laehtee yhtae salaperaeisesti, kuin on tullutkin. Kun heraeaen jonain aamuna, ei haentae enaeae ole. Haen on niin hellaesydaeminen, ettae haenen olisi vaikea olla, jos taeytyisi kuulla lasten itkevaen jaelkeensae. Ja jotta ne eivaet itkisi haenen kuulemattakaan—niinkuin eivaet sitten itkekaeaen—haen jaettaeae jaeaehyvaeistuomisikseen parhaat antimensa: milloin omenia, milloin viikunoita, milloin marmelaateja, joita ei koskaan muuten saa.
Haen oli ensimaeinen rakkauteni, sillae en luule, ettae on suurtakaan eroa rakkaudella, olipa se mitae lajia tahansa, kun se kerran on sitae oikeinta, sitae parasta. Rakastin haentae siksi, ettae haen rakasti minua, ja rakastin sinua siksi, ettae sinae rakastit minua.
Toinen rakkauteni oli punainen tyttoe pappilan rannassa.
Naapurin poika oli tuonut kaupaksi onkikalojaan, suuria ahvenia, saerkiae ja saeyneitaekin. Jaennityksestae jaeykkaenae minae kysyn:— Mistae olet saanut naemae kalat?—Vaehaen mahtavoiden haen vastaa:— Koiraniemestae.—Maaltako vai veneestae?—Suupieltaeaen venaeyttaeen haen vastaa:—Veneestae minae ongin.
Minae sain onkia ainoastaan maista jaloin omasta rannasta tai enintaeaen kahlata niin pitkaelle, kuin paeaesin polvia myoeten veteen. Pyykkilaiturin paeaessae olisi ollut hyvae paikka, mutta siihen en saanut mennae, sillae siitae alkoi jyrkkaeys, jonka takana oli kuolema ja vaani se Naekki. Veneestaekin olin joskus saanut onkia. Mutta sitten oli kerran sattunut se hirmuinen haepeae, ettae veneessae hypellessaeni sen kokka oli irtautunut maasta ja vene alkanut ajautua ulos selaelle ja olisi kai mennytkin sitae menoaan ja vienyt minut mennessaeaen, jollei aeiti, parkunan kuultuaan, olisi syoessyt puutarhasta rantaan ja suin paein vaate paeaellae veteen ja saanut kokasta kiinni. Mistae seurasi ankara, vitsan uhalla annettu kielto olla sen jaelkeen ollenkaan menemaettae veneeseen, jollei kokka ole lujasti maissa kiinni ja tuuli maihin tai piiat pesemaessae pyykkiae rannassa.
Kielto oli olemassa jo kolmatta kesaeae, mutta siitae huolimatta minae olin oppinut sekae soutamaan ettae pohjasta tyoentelemaeaen—matalalla vedellae sisaepuolella kaislikon—aeidin aeaenettoemaellae suostumuksella haenen itsensae pitaeessae salaisesti silmaellae puutarhasta. Mutta vaeljemmille vesille, ulkopuolelle kaislikon en ollut mennyt enkae halunnutkaan mennae, sillae vaikka kielto tavallaan olikin kaeytaennoessae kumottu, oli se kuitenkin olemassa ja saattoi milloin tahansa astua uudelleen voimaan kaislikon sisaepuolellakin.
Mutta nyt oli Pekka ollut Koiraniemessae asti ja saanut nuo suuret ahvenet ja saeyneet, eikae se ollut paljoakaan suurempi poika kuin minae, pikemmin kooltaan pienempi, vaikka vaehaen vanhempi. Ja osasinhan minaekin jo kulkea veneellae sekae meloen ja soutaen ettae pohjasta tyoentaeen.
En tiedae itsekaeaen, mitae minussa oli tapahtunut, en, kuinka olin tullut siihen, mistae itseni tapasin: veneestae kaukana ulkopuolella kaislikon, melomassa lahden poikki saarta kohti, joka oli virran niskassa, matkalla Koiraniemeen, joka oli virran alla. Paeaetoes oli naehtaevaesti tapahtunut silmaenraepaeyksessae niinkuin koiranpenikan, joka kaeppyraessae maaten yhtaekkiae kuulee sisaeisen aeaenen haukahtavan haenelle jotakin, kutsuvan jonnekin, kavahtaa pystyyn ja livistaeae tiehensae taakseen katsomatta, mistaeaen vaelittaemaettae ja mitaeaen kutsua kuulematta, vaikka sen kuulisikin. Kiisin kuin veitsellae viiltaeen rantaan. En tiedae, naekikoe minut kukaan, kun laehdin, ja huusiko kukaan jaelkeeni, mutta vaikka olisivat huutaneetkin, en luultavasti olisi mistaeaen vaelittaenyt, vaan karannut kaesistae. Tuli mitae tuli jaelestaepaein, minun taeytyi saada suorittaa suurteko, onkia veneestae, saada suuri ahven Koiraniemen kainalosta, laskea virta ja nousta se omin voimin, niinkuin Pekka oli tehnyt.
Olin laskenut taemaen virran usein ennenkin, mutta en yksinaeni, vaan isaen ollessa peraessae ja minae haenen polviensa vaelissae: olin solahtanut sillan alitse, jonka arkkujen vaelissae vesi loklatti kummasti ja aeaenet kumahtivat kuin kellarin holvissa ja airot taeytyi vetaeae kiireesti sisaeaen. Tuli vastaan aina toinen toistaan kummempaa kummaa: Virrantalon nuottakota ja sen kahden puolen saman talon risupadot, joista kevaeaellae kudun aikana saatiin vitsamerroista mahdottomasti saerkiae, sitten vanhan sodanaikuisen sillan vedenalaisen arkun jaeaennoes, jonka paeaelle piti varoa ajamasta taeydellae veneellae; sitten suuri riippukoivu, jonka alta hauki otti uistinta, kun sattui syoennilleen, ja oli kerran ottanut haudankaivajan uistimeen niin mahdottoman suuri Kihovauhkosen venkale, ettei pysynyt veneessae; sitten poukama ja niitty ja niityllae Ryhaelaen lato peraellaeaen ja suu vinossa, ja kun kierrettiin sakeata haapaa kasvava niemenkaerki, niin naekyi Koiraniemi ja sen suuri kaeyrae petaejae, johon aina kytkivaet tukkilautan, mistae Virrantalon ahne isaentae nylki rumat rahat lauttamiehiltae. Niemen kainalossa oli rytoe, mahdottoman suuri veteen juuriltaan kaatunut kuusi, jossa kellonsoittaja pyhaeaamuinakin onki eikae ahneissaan malttanut laehteae pois, ennenkuin naeki papin veneen tulevan.
Vuolas virta on alkanut viedae venettaeni ja topakasti meloen minae lisaeaen sen vauhtia. Valkopaeinen virstapatsas sillan korvassa kuin kurkottaa kaulaansa paremmin naehdaekseen, kuka sieltae tulee. Ja silta koeyristaeae selkaeaensae, ihmetellen ja ihaellen, ettae onpas poika uskaltanut laehteae yksin virran vietaevaeksi. Arkkujen mustat aukot ammottavat suurempina ja vaehaen kuin uhaten ja pelotellen: uskallatko tulla? Minae uskallan, minae vaeaennaen vettae taapaein melalla. Pikku koira vikittaeae siltaa pitkin ja pysaehtyy ja pistaeae kuononsa kaiteiden vaeliin ja vikisee ja heiluttaa haentaeaensae. Ka, meidaen Penni! “Penni se! Penni se! Hyppaeae!” Se ulvoo ja pyrkii mukaan, mutta ei uskalla hypaetae alas ja rientaeae rannalle. Virta kantaa veneen arkkuun, laita rusahtaa—mutta rusahtakoon! Joku ajaa sillan yli, kaviot kopsaa ja koko silta nytkyy, ja rapisee hiekkaa veteen ja veneeseen. Sillan alitse tultuani naeen, ettae se onkin vain pikku poika, ei sen suurempi kuin minae. Se heiluttaa ohjasperiaeaen ja hosaisee hevostaan ja huutaa minulle mennessaeaen: hei! johon minaekin huudan: hei! niinkuin pitaeae ja raeiskaeytaen melalla vettae korkealle ilmaan. Meitae on kaksi Maenttaelaen poikaa, toinen sillalla, toinen sillan alla, toinen hevosella, toinen veneellae. Veneen vauhti kiihtyy, virta vyoeryy yhae suurenevina haeraensilminae. Vanhan sotasillan kohdalla naekyy pohja ja seisomaan nousten minae survaisen siitae veneelle uutta vauhtia. Jaeaen seisomaan peraeaen ja vipuan melalla veneen laidasta.... Nuottakota siinae katsoa mollottaa ... paeivaeae, nuottakota!... Penni laukkaa rantaa, niin ettae korkea heinikko lakoilee sen kohdalla. Naehdaekseen minut paremmin, missae minae menen, se pomppaa korkealle ilmaan. Penni se! Koiraniemessae minae otan sinut veneeseen, tule sinne! Isae saa heti huomenna ostaa minulle uistimen, niin minae ensi kerralla otan tuosta riippukoivun alta sen suuren hauvin, joka paeaesi haudankaivajalta.... Rannan puut katsovat kummastellen, ettae kuka siinae menee semmoista vauhtia. Keskellae virtaa on suvanto ja sen poukama ja siellae on lumpeita ja loistaa hauvinkukkia. Lato lahden pohjassa niityllae toelloettaeae suu auki ja vielae enemmaen peraellaeaen kuin ennen. Otanpa tuosta lumpeita ja hauvinkukkia pikku siskolle, joka niitae aina pyytaeae tuomaan. Ollappa se nyt itse tuossa kokassa ottamassa, niin olisi sillae hauska. Ei tiedae sisar, ei tiedae kukaan, missae taemae poika menee. Eivaet tietaeisi tulla ottamaan, vaikka meloisin maailman laitaan.
Vene kelluu kaislikkorinnassa, missae akanvirta sitae pidaettaeae. Kuuluu hyrskettae ja polsketta. Joku tulee jostain. Tuleeko joku minua hakemaan? Ajetaanko minua takaa? Niemen nenaeitse pohkaisee vene vihaista vauhtia. Se tulee melkein kohona. Kokassa on iso koira. Mies seisoo peraessae ja sauvoo pohjasta ja vene hypaehtelee ja hyrskaehtelee. Kokka vaahtoaa ja suuri laine lakoilee kahden puolen venettae. Se tulee ihan minua kohti. Aikooko se tulla ottamaan? Muistan laehteneeni luvatta. Lyykaehdaen voimatonna peraetuhdolle ja mela putoo veteen. Sitae sorkkiessani on vene tullut ihan kohdalle. Sehaen onkin Salomo, tuttu mies. Sillae on rykelmae verkkoja veneessae ja kokassa pyssy. Se meneekin kalaan ja vesilintuun. Ei se mene kotiin kantelemaan. Se on hyvae mies, kaikkien meidaen lasten ystaevae, kun on meillae toeissae. Se auttaa minut aina suureen kuuseen olkapaeiltaeaen. Mahdottoman vaekevae mies, kantaa yksin rakennushirren selaessaeaen ja jaksaa kiikuttaa minua kaemmenellaeaen suoralla kaedellae. Se aina muhoilee, nytkin se sieltae muhoilee.—“Hei!” huudan minae.—“Heipae hei!” vastaa Salomo.—Nyt se jo menee siellae kaukana. Sen koira hoeristaeae korviaan Pennille toisella rannalla. Penni seisoo veden rajassa ja haukkuu ja laehtee sitten rantaa pitkin Salomon veneen jaelkeen. Meidaen Penni on Salomon Hallin pentuja.
Kampean veneen takaisin keskivirtaan, ja siitae naekyy jo Koiraniemi ja kuusirytoe sen kainalossa ja kaeyrae paksu petaejae niemen nenaessae. Mutta matalan niemen yli siintaeae leveae kirkonsalmi ja sen rannalla iso pappila ja pappilan takana kirkko. Aina kun siihen tulin, silloin ja joka kerta sen jaelkeen lapsena, nuorena ja vielae vanhempanakin, pidaetti ihmetyksestae hetkeksi henkeaeni, niinkuin olisin katsellut maailmaa korkealta maeeltae. Sinne teki mieli, mutta ei uskaltanut. Pappila on rantaan viettaevaellae rinteellae korkeiden koivujen ja haapain keskessae. Se on suuri ja komea, taitekattoinen ja keltaiseksi maalattu ja laudoilla vuorattu, ja valkoiset ikkunalaudat. En ole siellae koskaan kaeynyt, ainoastaan soutanut ohi. En huomaakaan, kun olen jo ajautunut ohi onkimapaikan. Ka, eihaen minulla olekaan onkea mukana. Vene saa liukua sivu Koiraniemenkin, minae istun peraessae selkaekenossa ja mela kainalossa ja uitan sikaa, antaen virran viedae. Salmi suurenee, virta laimenee, vene kantautuu ohi pappilan uimahuoneen ja pysaehtyy tyynen salmen keskelle pappilan laiturin kohdalle.
Pappilassa ovat salin ikkunat auki ja sieltae kuuluu pianonsoittoa ja kaunista laulua. Rouvasvaekeae koreissa vaatteissa kaeyskentelee herrain kanssa kaesikkaein puutarhassa. Siellae on vieraita. Niiden pikkupojat ovat pallosilla maantiellae aittojen edessae. Minun tekisi usein mieleni mennae sinne niittyjae myoeten ja haan laepi katsomaan aidan raosta, sillae siellae on kesy kurkikin, joka koikkii pihamaalla, mutta en saa, sillae ne ovat suruttomia ja me olemme heraenneiden ihmisten lapsia.
Pihasta juoksee rantaan avopaeinen, ihan punaiseen puettu tyttoe. Sillae on toisessa kaedessae ongenvapa ja toisessa matotuohinen. Se juoksee laiturin paeaehaen, heittaeae onkensa veteen ja seisoo sitten kauan aikaa liikkumatonna ja tuijottaa eteensae. En ole koskaan naehnyt kokonaan punaiseen puettua tyttoeae, ainoastaan yhden semmoiseen huiviin kirkossa. Aeiti ei mennyt siihen penkkiin, vaan istui toiseen ja sanoi, ettei saa katsoa taakseen. Vaan taeti meni. Kenen lienee se tyttoe, pappilassa ei tietaeaekseni ole yhtaeaen senkokoista eikae mustatukkaista tyttoeae. Se kuvastuu kokonaan veteen, siinae on kaksi samanlaista punaista tyttoeae. Nyt se riipaisee siimaa ja vaelaeyttaeae salakan vedestae. Se juoksuttaa sen maihin ja tulee pian takaisin laiturin paeaehaen, ja kumartuu ottamaan matosta tuohisesta. Sen tukka on vain yhdestae kohti niskasta kiinni sidottuna punaisella nauhalla, se putoo monta kertaa sen silmille ja se heittaeae sen paeaensae heitolla olan yli. Taas se saa salakan, mutta se lentaeae laiturin viereen ja paeaesee. Silloin se sanoo: ash! Voi herttanen, kuinka se on soma! Kyllae kai se paeaesisi taivaaseen, jos kuolisi, vaikka sillae onkin punainen hame. Koskapa taetikin sanoi siitae kirkon punahuivisesta tytoestae, ettae olkoon lapset puetut kuinka suruttomasti tahansa, eivaet ne joudu hukkaan, vaan niiden vanhemmat.... Nyt se taas sai salakan!
Ja minae istun siinae, kuinka kauan istunenkin, ja katselen punaista mustatukkaista tyttoeae, mela yhae kainalossa, vaikkei vene liikahdakaan. Se ei ole minusta tietaevinaeaenkaeaen, ei katso kertaakaan muuanne kuin onkeensa. Seisoo ihan liikkumatonna, vaelistae vain pyyhkaeisten itikan otsaltaan.
Pihasta tulee sen lihava mammalylleroe ja pysaehtyy laiturin paeaehaen.
“Etkoe jo tule pois?”
“En minae vielae.”
“Aurinkokin laskee ja alkaa tulla kylmae.”
Mutta tyttoe vain seisoo yhae ja onkii ja saa taas kalan.
“Kuka se on tuo poika? kysyy sen mamma.”
“Kuka poika?”
“Tuo, joka istuu tuolla veneessae lakittomin paein.”
Tyttoe ei vastaa.
“Kenenkae sinae olet poika?” kysyy sen mamma nyt suoraan minulta.
Kuin pahanteosta pakoon hypaehtaeen minae sysaeaen liikkeelle veneen, joka istuessani ja katsellessani punaista tyttoeae on kaeaentynyt kotiin paein, sillae on alkanut kaeydae iltatuulen viri salmea pitkin. Melon yhae tiukemmin ja vasta Koiraniemen kohdalla katson jaelelleni. Siinae se vielae onkii, mutta sen mamma on alkanut lylleroeitellae pihaan. Nyt se ottaa matoastian ja keraeae kalat ja juoksee jaelestae. Nyt sitae ei enaeae naey. Pappilan ruokakello soittaa vaekeae syoemaeaen.
Penni on tullut Koiraniemeen ja vikisee siitae veneeseen. Otan sen ja panen pois melan ja otan airon ja alan tyoennellae laeheltae rantaa pohjasta, niinkuin Salomo. Minullakin on koira kokassa ja minunkin veneeni kokka kohisee ja laine lakoilee kahden puolen. Minae ajattelen koko ajan, ettae jos olisi punainen tyttoe tuossa rannalla, niin naekisi. Virran nousu kaey minusta vielae helpommin kuin lasku. On kuin olisi minulla moninkertaiset voimat, niinkuin olisin kohta aikamies. Saan veneen menemaeaen suoraan, niinkuin tahdon, eikae se nyt hipaisekaan sillan arkun seinaeaen, vaan solahtaa yhtae vauhtia sen alitse. En ajattele sitae, ettae sauvon, ajattelen vain sitae, ettae punainen tyttoe naekee, kuinka minae sauvon. Hei virstapatsas, punaruumis, valkohattu! Minut on vallannut sanomaton mielihyvaen ja hyvaenolon tunne ja illan viileys hivelee ohimoita ja tunnen, ettae otsatukka leiskahtaa joka kerta, kun kumarrun eteenpaein ja ponnistan.
Kun tulen kotiin, kysyy aeiti, missae olen ollut. Sanon olleeni vain vaehaen ongella eikae aeiti kysy missae.
Palasin usein Koiraniemen kainaloon odottamaan punaista tyttoeae. Istuin ja ongin rytoekuusen kupeella ja sain paljon isoja ahvenia ja saerkiae ja saeyneitaekin, mutta en koskaan enaeae naehnyt punaista tyttoeae. En saanut tietaeae, kuka haen oli ollut ja mikae haenen nimensae, enkae uskaltanut keneltaekaeaen kysyae. En tiedae, enkoe uskaltanut siksi, ettae haen oli tyttoe, vaiko siksi, ettae haen oli punainen. Punainen oli meillae syntiae. Minae kuitenkin ajattelin haentae koko kesaen, varsinkin pantuani maata ja luettuani iltarukouksen. En lukenut sitae enaeae aeaeneen yhdessae muiden lasten kanssa, vaan luin sen yksin ja hiljaa, ettei kukaan kuulisi. Pyysin joka ilta salaa Jeesukselta, ettae haen antaisi punaisen tytoen tulla huomenna ongelle. Pyysin siihen aikaan kaikkea Jeesukselta, sitaekin, ettae haen munittaisi aapiskukolla minulle sokeripalan lehtien vaeliin. Mutta vaikka se tyttoe ei tullutkaan, oli minun kuitenkin suloista kaivata haentae tulemaan pappilan laiturin paeaehaen, heittaemaeaen hopeista, vaelkaehtelevaeae salakkaa korkealle ilmaan. Unhotin haenet mielestaeni vasta sitten, kun isae laittoi minulle jousipyssyn.
Kai olin jo joitain vuosia vanhempi. Vuosia en muista, ainoastaan tapaukset.
Meidaen musta ruuna seisoo rappujen edessae, valjastettuna uusien Turun kiessien eteen. On kirkas, laemmin paiste. Sen karva kiiltaeae ja valjaiden soljet ja pislait vaelkkaevaet ja istuinten haekkien puolapuut ovat sileaet ja laempimaet. Istun takaistuimella laehinnae nuoremman veljen kanssa. Minulla on uusi koltti, uudet housut ja uusi lakki, jossa on oikea nahkalippa. Hypistelen sitae toisella kaedellae, samalla kun toisella pitelen etuistuimen kaiteesta, etten retkahtaisi selaelleni, jos ruuna nyhtaeiseisi, kun paarmat ja kaerpaeset puree. Pikkuveli puristaa kaiteesta kahdella kaedellae. Se jo kerran pyllaehti maahan, kun ruuna riipaisi. Isae istuu etuistuimella, suitset kaedessae. Aeiti vielae viipyy. Sen on ensin pitaenyt imettaeae ja nukuttaa kaikkein pienin ja viedae vaehaen suuremmat puutarhaan huoneiden taa poimimaan viinimarjoja, etteivaet naekisi ja rupeisi itkemaeaen, kun me laehdemme. Malttakoothan mielensae, kyllae tulee vielae heidaenkin vuoronsa. Mikae sinne koko joukolla niinkuin mikaekin mustalaispartti, eikaehaen semmoinen joukko mahtuisi kiesseihinkaeaen, eikae ruuna jaksaisi vetaeaekaeaen maekisellae matkalla.
“Eikoe se jo ala joutua?” kiirehtii isae.
Samassa aeiti tuleekin, kaey vielae toimittamassa jotain ja nousee sitten viimein isaen viereen.
“Minae menen avaamaan porttia!”
“Et sinae paeaese alas.”
Mutta minae paeaesen alas ja saan portin auki ja kiinnikin, ja keikautan itseni takaisin yloes ja olen aika miestae mielestaeni ja hoidan koko matkan pikku veljeae pitaemaellae kaettae haenen selkaensae takana.
Olemme matkalla Vaenninmaekeen, Repolaan, jossa meidaen lehmaet ovat kesaelaitumella. Se on siellae jossain sydaenmaan kylaessae, jonne on hyvin maekinen maantie ja suuria soita maekien vaelissae. Niiden vaeet ovat meidaen parhaita ystaeviae. Ne tuovat meille kirkossa kaeydessaeaen keltaista paksua piimaeae ja marjoja ja ohralettuja. Niillae on myoes hyvin keltaista paksua voita.
Alkumatka on vielae tuttua. Jortanin kalliolle asti, jossa on oltu mustikassa. Siitae laehtee ison kiven kohdalta polku metsaeaen. Nytkin sieltae tulee lapsia mustikasta, suut, posket ja sormet sinisinae. Tytoet niiaavat meille, minullekin, minae nyoekaeytaen heille paeaetae niinkuin isae.
On kauhean paljon maekiae, jyrkkiae ja pitkiae. Isae nousee aina maeen alla kaevelemaeaen ja minae myoeskin.—“Istuisit kaerryissae, eikoe sinua vaesytae?”—“Ei vaesytae”. Ruuna vetaeae mutkitellen. Minae ihmettelen sitae siksi, ettae silloinhan sille tulee pitempi matka. Isae selittaeae syytae siihen, vaikka minae en ymmaerrae, mutta tottapahan ruuna sen tietaeae, koska niin tekee. Miksi lienee tie maeen kohdalla leveaempi kuin muualla?
Tie laskee Holpanlahden rantaan. Isae ajaa veteen ja antaa ruunan juoda. Hyvin pieniae kaloja viilettaeae vedessae rattaiden vaelissae. Kaukana siintaeae suuri jaerven selkae ja sen yli naekyy Iivaara, jossa nyt ei olekaan enaeae Tapion linnaa.
Eraeaessae louhikossa tien vieressae on punaisia kiviae. Aeiti sanoo, ettae niistae saa sinistae vaeriae. Toisessa paikassa on metsae kahden puolen tietae palanut mustaksi, rahtimiehet ovat sytyttaeneet, ovat nekin huolettomia, kun jaettaevaet tulen kuivaan sammaleen. On hirveaen pitkae, suora tie rannattoman suon halki. Siinae tuntuu viileaemmaeltae ja tuoksuu vaekevaelle. Aeiti tahtoisi panna villahuivin meidaen hartioille, mutta ei meillae ole ollenkaan kylmae.
Se maeki, joka naekyy suon takaa, ei ole vielae Vaenninmaeki, vaan Ryhaelaenmaeki.—“Milloin tullaan perille?”—Isae ei sano sanovansa, sittenpaehaen naeet. Ruuna lorottaa joka maeen alla, vaikkei olisikaan lorottamista—soh!
“Isae, saanko minae nyt ajaa?”
Isae antaa minulle ohjasperaet, mutta pitaeae myoeskin itse ylempaeae kiinni. Se sillae aina kiusaa.
“Isae ei saa pitaeae.”
Isae antaa ohjakset kokonaan minulle ja panee sillaikaa piippuun. Minae hoputan ja saan ruunan vaehaen juoksemaankin. Tulee vastaan rahtimies, jolla on suuri parkkikuorma. Minae saan sivuutetuksi sen omin avuin, vaikkei rahtimies ollenkaan kaeaennae.—“Ne ovat semmoisia junkkareita!”—“So, so", sanoo aeiti, “kuinka sinae niin?” Tie yhae nousee, minae saan yhae ajaa, koska osaan. Tulee taloja ja peltoja ja tuulimyllyjae, kokonainen kylae.
“Isaen pitaeae sanoa, milloin minun pitaeae kaeaentaeae Repolaan.”
“Joka tahtoo olla ohjaksissa, sen pitaeae itsensae myoes tietaeae, mihin ajaa.”
Minae kuitenkin ajan, vaikken tiedae. Luotan siihen, ettae isae kuitenkin sanoo. Ruuna kaeaentyy eraeaeseen taloon. Minae kaeaennaen sen pois. Joku ukko seisoo portinpielessae ja portti on auki.—“Sivuko se nuori mies aikoikin ajaa?” Sehaen on Repolan isaentae. Isae ottaa ohjakset ja ruuna riipaisee juosten pihaan.
Vai taemae nyt sitten on se Repola! Olen ensi kertaa naein kaukana kylaessae. Minut valtaa hillitoen uteliaisuus naehdae kaikki, mitae taeaellae on. Taeaellae ei ole mikaeaen niinkuin meillae. Taemae on korkealla maeellae eikae missaeaen ole jaerveae eikae rantaa. Kah, niillae on viisi aittaa rinnakkain rivissae, toinen toistaan pienempaeae. Kah, niiden vaelissae on sola, takana kasvaa tuomikko— siinae sitten olisi mainio olla piilosilla. Kah, tallin oven paeaelle on naulattu suuri lintu, siivet levaelleen ja jalat hajalleen. Kurki! Isaentae on riisunut ruunan ja menee juottamaan sitae niittynotkoon. Minae menen peraessae.
Siellae on suuri, syvae laehde ja sen vesi on niin kirkasta, ettae naekee pohjaan asti. Siitae laehtee maanalainen puro, joka vie lampiin ja lampi laskee jokeen ja joki jaerveen. Siinae voisi olla kalojakin, onko siinae kaloja? Onhan siinae kaloja. Mitae kaloja?—“Ruutanoita.”— “Minkaelaisia kaloja ne on, saako niitae ongella?”—“Elae mene liian laehelle, sen reunat saattavat pettaeae. Solahdat maan sisaeaen.” Minae ajattelen: jos olisin Kihovauhkonen, hyppaeisin laehteeseen ja harrisin maan alitse meidaen jaerveen. Sammal sihisee ja painuu allani ja minun sydaenalaani vihlaisee somasti, kun hyppaeaen pois.
Isaentae vie ruunan talliin ja niittaeae sille heiniae. Siellae on pieni varsa emaensae kanssa samassa karsinassa. Se pistaeae turpansa ulos ja minae uskallan silittaeae sen ylaehuulta, joka on siloinen ja suloinen kuin Taaton taedin sametinsilkkinen ompelutyyny. Se imee emaeaensae, ensin toista nisaeae ja sitten toista. Minkaetaehden se niitae muuttaa? Isaentae sanoo, ettae toisessa on syoemistae, toisessa juomista.
Tupatiellae juoksee pikku koiranpentu vastaan, haukkua raeiskaeyttaeae ensin ja tulee sitten pyoerimaeaen jaloissa. Minae tempaan sen syliini.-—“Saanko minae sen?”—“Saahan sen.”—Nyt se on minun koira. Sen nimi on Otti. Se potkaisekse sylistaeni ja ryntaeae pirttiin, minae jaelestae. Siellae on pankon alla kolpperossa vasu, jonne se juoksee. Siinae on toinenkin aivan samanlainen. Sen nimi on Anti. Ne ovat niin yhdennaekoeisiae ja yhdenkokoisia, etten tiedae, mikae on Otti ja mikae Anti. Pikku poika tulee karsinasta ja selittaeae, ettae sen tietaeae siitae, ettae Otti on urosa ja Anti imisae. En tiedae, kuinka sen sittenkaeaen tietaeae. Poika selittaeae. Ahaa! Sen pojan nimi on Taavetti. Sillae on housuja kannattamassa nahkainen solkivyoe niinkuin aikamiehillae ja vyoestae riippuu tuppi. Sillae ei ole milloinkaan ollut puupuukkoa. Saisivat ne jo antaa minullekin oikean puukon.
Tupa on kauhean suuri, taeaellae vasta voisi tavattomasti telmiae. Hirveaen isolle uunille vie portaat yhdestae ainoasta hirrestae, johon on koverrettu astuimet. Uunin kupeella on luukku, josta mennaeaen lattian alle. Tupa on taeynnae ihmeellisiae asioita. Vanha ukko istuu penkillae ja palmikoi tuohia.—“Mikae siitae tulee?”—“Konttihan taestae olisi tulevinaan, ei tiedae, tuleeko.” Minae seison ja katson, kuinka haen naeppaeraesti pistelee pitkiae tuohiliuskoja toistensa alle.— “Vieras on hyvae ja istuu", sanoo ukko. Minae istun ja haen alkaa puhutella minua kuin vertaistaan:—“Kuuluuko sitae mitae vieraalle?” Minae tiedaen, ettae silloin pitaeae vastata: —“Ei tuota mitaeaen kiireelle kerrottavaa, mitae vain teille.”—“Ei tuota meillekaeaen mitaeaen erinaeistae, on ollut vain hyvaet heinaeilmat.”—“On meillaekin ollut hyvaet heinaeilmat.”—“Taenae aamuna tuo vaehaen sataa ramautti karjankynteen.”—Olin aivan erikoisesti mielissaeni siitae, ettae haen naein kohteli minua kuin aikamiestae ja istuuduin haenen viereensae penkille, vaikka olisi tehnyt mieleni laehteae telmimaeaen Taavetin kanssa ja kiivetae uunille ja mennae katsomaan koiranpenikoita. Haen keskeytti hetkeksi tyoensae ja alkoi kaivaa piippuaan rassilla, joka riippui kukkarossa, minkae haen oli vetaenyt esiin housunkauluksen alta. Haen tyhjensi sen kouraansa, kaeaeri neulanauhan kukkaron suun ympaerille ja moksautti, paeaetaeaen taapaein keikauttaen, piipunperaet poskeensa. Sitten haen, mulauttaen minulle silmiaeaen, ruiskautti hampaittensa vaelitse pitkaen mustan maeraen kauas keskelle tuvan lattiaa. Minae teen vaistomaisesti saman, mutta se paeaettyy vain sihaukseen.—“Pitaeae painaa kieli hampaita vastaan ja ponnauttaa kurkkulaellaan, niin se lentaeae. Aehaeh, jopahan lensi paremmin!”
On ilmaantunut kaksi pientae tyttoeae meidaen eteemme, molemmilla sormet suussa.—“Kah, ettekoe te aelyae, sydaenmaan kollot, pistaeae kaettae kirkonkylaen nuorelle herralle.” Tytoet sysaeaevaet silloin kaettae ja niiaavat minulle kuin aikaihmiselle.
Silloin aukeaa tuvan ovi ja eteisestae tulee tyttoe kahvia kantaen. Joku toinen on avannut haenelle oven ja haen tulee keikuttaen tarjotinta ylhaeaellae paeaensae paeaellae. Haenellae on ristikkaeinen hame ja ristikkaeinen lyhyt nuttu ja valkoinen esiliina. Haenellae on keltainen tukka, keskeae jakauksella, ja pitkae palmikko. Haen tulee minua kohti, tarjotin yhae ylhaeaellae. Sitten haen laskee sen minun eteeni ja katsoo minua hymyillen suoraan silmiin. Haenellae on punaiset posket ja poskissa kuopat.—“Olkaa hyvae ja ottakaa kahvia.” En ole vielae koskaan ottanut itse kahvia; aina kun ovat kylaessae tarjonneet, on aeiti pannut sokerit ja kermat sekaan ja lautaselle vehnaeset ja asettanut kupin eteeni poeydaelle. Mutta kyllae minae osaan yhtae hyvin itsekin, ensin sokerin ja sitten kerman ja sitten vehnaesen.—“Panee enemmaen sokeria sekaan", sanoo tyttoe. Minae panen kaksi palasta. “Panee vielae, kun ovat niin pieniae.” Panen kolme ja otan sitten vehnaespalan.—“Ottakaa toistakin sorttia.” Kun olen tehnyt senkin ja huomannut, ettae se kaey hyvin, nostaa heiskauttaa haen taas tarjottimen paeaensae tasalle ja menee keikutellen ulos, ja joku toinen painaa oven haenen jaelkeensae kiinni. Minulle on tuotu kahvia erikoisesti tupaan ja sitae varten on avattu ovia! Tytoet ja Taavetti seisovat ja toelloettaevaet minuun. Pitaeisikoehaen minun antaa niille vehnaesestaeni? Mutta minae olen jo ahtanut sitae poskeni pullolleen ja harpin kiireesti kahvia, vaikka se polttaa niin, ettae sitae laeikaehtaeae koltilleni ja tahtoo vaeaentaeae suuta itkuun ja vesi kihoo silmaeaen.
Taas tulee tyttoe samalla tavalla tuomaan toista kuppia. Minae tiedaen, ettae toinen kuppi aina ensin aiotaan ottaa ilman leipaeae ja ettae sokeri pannaan sekaan vasta, kun siihen kehoitetaan. Haen kehoittaakin ja istuu viereeni odottamaan ja antaa lapsille kullekin sokeripalasen ja piparikakun.
Vasta kun haen on laehtenyt, muistan, ettae enhaen olekaan kiittaenyt, ja juoksen haenen jaelkeensae. Minussa on heraennyt vastustamaton halu saada olla haenen kanssaan. Haen tulee minua vastaan toisesta tuvasta, kaedessae suuri kivikuppi ja toisessa myoeskin kivikuppi. Seuraan haenen mukanaan. Haen menee saunakotaan. Siellae on suuri muuripata, tyhjaenae tulella.—“Tule vain, tule vain", kehoittaa haen minua. Haen alkaa paistaa otralettuja, nostaa kauhalla kupista lettuvelliae ja laevaeyttaeae sen padan pohjaan, jossa se kaeraehtaeae ja lemahtaa hyvaelle nenaeaen. Sitten haen kaeaentaeae sen ja paistaa toisen puolen ja antaa sen minulle. Se on hyvaeae, vaikka vaehaen polttaa. Haen katsoo minuun, nauraa vaehaen uutta paistaessaan ja minae nauran myoes. Minun pitaeae vain syoedae niin paljon kuin jaksan, mutta enhaen minae enaeae jaksa. Itse haen ei syoe, kokoo vain naeppaeraesti kasaa korkeammaksi, lettua letun paeaelle. Pian on toinen kuppi tyhjae ja toinen kuppi kukkuranaan. Haen panee tyhjaen kupin kumolleen taeyden paeaelle ja antaa minulle kapustan ja me viemme ne yhdessae.
Minae juoksen haenen jaelessaeaen joka paikkaan. Haen menee aittaansa, siihen kaikkein pienimpaeaen, se on ihan haenen omituinen omansa. Se on kuin leikkihuone. Haenellae on siellae hyvin pieni vuode nurkassa. Haen ei makaa siinae kenenkaeaen kanssa, Taavetti vain makaa ylaesillalla. Orsilla riippuu haenen vaatteitaan ja monet ihan uudet kengaet, uudet pieksut, uudet ruojut ja uudet lipokkaat, ja sukkia ja sukkanauhoja, ja sen ukki on tehnyt sille virsut, jotka sopivat minunkin jalkaani. Aeitinsae on kutonut ja ommellut sen vaatteet, mutta se on itse neulonut sukkansa ja kutonut sukkanauhat. Haen ottaa orrelta paitain vaelistae hajuheinaepalmikon ja pistaeae sen nenaen alle ja kaeskee haistamaan. Se tuoksuu ihmeen hyvaelle.—Tunsin sen tuoksun sitten aina, kun haen muistui mieleeni. Sinaekin sitten aina keraesit sitae samaa tuoksuheinaeae liinavaatteittesi vaeliin—ja sait sen mukaasi viimeiselle retkellesi.
“Mikae tuo on?”
“Kannel—soitanko?” Haen naeppaeilee sitae ja hyraehtaeae lauluun. Sen silmaet katsovat silloin jonnekin kauas aitan ovesta ulos minun ohitseni. Se kuuluu minusta hyvin kauniilta.
Meistae tulee yhae paremmat tutut. Haenen nimensae on Johanna.— “Laehdetaeaenkoe marjaan?”—Me juoksemme maantien poikki tuulimyllymaeen taa aholle hakaan. Siellae paistaa paeivae niin laempimaesti, ettae kivet polttaa jalkaan. Johanna johdattaa marikosta marikkoon, kutsuu luokseen, kun loeytaeae uuden, ja antaa minun aina poimia parhaat. Haen kaataa omasta tuohisestaan minun tuohiseeni eikae auta, vaikka panisin kuinka vastaan.—“Tokihan, tokihan!” Pian ovat tuohiset taeynnae mansikoita ja vattuja ja on seassa muutamia mustikoitakin. Ne tulevat ensin pohjapeittoon, sitten melkein puolilleen, sitten enemmilleen kuin puolilleen, sitten piripintaan, sitten kukkuralleen.—“Nyt poimitaan suuhun.” Minae poimin joka marjan suoraan suuhuni, haen kouraansa. En loeydae enaeae.—“Tulehan taenne!... Suu auki, silmaet kiinni!” Haen nakkaa suuni taeyteen marjoja ja laehtee kirmaisemaan pois. Saavutan haenet vasta tuulimyllyn alla.
Haen istuu siellae kivellae ja siivoaa marjojaan. “Etpae saanut minua kiinni.”—“Nytpaes sain!”—ja laeiskaeytaen haentae selkaeaen.—“Etpaes saanut!” ja haen heiskahtaa pois, ja kiertaeae myllyae ja kun olen saamaisillani haenet kiinni, hypaehtaeae haen rappusille ja aikoo mennae myllyyn, mutta ovi on lukossa ja haen pujahtaa kaiteen alitse myllyn haennaelle ja istuutuu siihen kahareisin. Minae teen samoin. Hivuttaun eteenpaein, haen vetaeytyy selkae edellae saman verran pois. En saisi haentae kiinni, vaikka haenet tavottaisinkin, haen ei pitele kaesillaeaen, puristaa vain jaloillaan, mutta minae en uskalla irtauttaa kaesiaeni. Siirrytaeaen, siirrytaeaen, haennaen paeaessae minae haenet otan, haen ei uskalla hypaetae alas. Mutta haen uskaltaa ja seisoo jo maassa kivellae kaedet ojona minua kohti. Minae putoan haenen syliinsae, me kaadumme molemmat ja minulta paukahtaa otsa kiveen.—“Koskiko sinuun, naetti poika?”—“Ei koskenut”—vaikka koski.—“Anna, kun puhallan.”— Haen puhaltaa otsaani, jossa on jo kuhmu ja painaa sitae esiliinallaan. En itke, en vaikka, vaan nauran ja kaeyn kiinni ja sanon: “Sainpas kiinni!”, johon haen sanoo: “Saitpas.”
Ja sitten haen pyoerii myllynae kantapaeillaeaen, kaedet siipinae, hame kellona hulmuten, ja minae myoes, ja me pyoerimme niin kauan, ettae kaadumme.
Ja sitten me olemme pallosilla pihamaalla ja se paeivae menee kuin ryoeppy, kunnes haenen aeitinsae huutaa haenet lehmitarhaan ripsumaan. Me ripsumme yhdessae, toinen toisella puolen lehmaen. Sitten Johanna lypsaeae oman nimikkolehmaensae ja minae ripsun.
Isae ja aeiti ja pikkuveli ja isaentae tulevat ristiaeisistae toisesta talosta ja isaentae taluttaa ruunan tallista ja alkaa valjastaa. Aeiti huutaa minua tulemaan.—“Elae mene, jaeae taenne", kuiskaa Johanna lehmaen alta. Minae nakkaan ripsuni pois ja juoksen sanomaan, ettae tahdon jaeaedae taenne iaeksi paeivaeksi. Kaikki nauravat ja isae nostaa minut takaistuimelle pikkuveljen viereen.—“Jaei se Otti ottamatta", sanoo isaentae porttia avatessaan, mutta ruuna riuhtaisee menemaeaen. Minulla on niin paha mieli, etten osaa edes itkeae. En saanut heittaeae hyvaestiaekaeaen. On taeysi tyoe pysytellessaeni kiinni, kun ruuna karkaa taeyttae vauhtia alamaeessae. Kun se viimein hiljentaeae vauhtiaan vastamaeessae, sanoo aeiti kietoessaan harsohuivia ympaerilleni iltakylmaessae:—“Olisiko sinun kovin mielesi tehnyt sitae koiranpenikkaa? Tuodaan sitten toissa kertana.” Sitten haen sanoo isaelle: —“Kovin siisti ja korea tyttoe se Johanna.” Jos hyppaeisin alas, niin etteivaet naekisi ja karkaisin metsaeaen ja sitten juoksisin sieltae sinne! Mutta isae ajaa kovasti illan viileaessae. Tuulee vastaan milloin kylmaeae ilmaa notkopaikoissa, milloin lemahtaa laempimaempaeae kovemmilla mailla.
En muista, miten tultiin kotiin. Minulla oli vielae maata pannessani niin ikaevae, ettae rintaan koski.
Odotin, ettae Johanna tulee pian meillae kaeymaeaen kirkossa kaeydessaeaen ja tuo silloin sen koiranpenikankin. Haen tulikin, ei kuitenkaan sinae kesaenae, vaan jonain toisena; mutta haen ujosteli minua ja minae ujostelin haentae. Emme osanneet taeaellae meillae olla eikae leikkiae sunnuntaiaamuna. Minulla ei ollut mitaeaen naeyttaemistae haenelle. Haen meni kirkkoon ja sieltae suoraan kotiinsa. Mutta se ei ollut se muisto, joka haenestae minulle jaei, minulle jaei haenestae ainaisena miellyttaevaenae suloisena muistona jotain siistiae, reipasta, ystaevaellistae ja hellaeae, joka oli sanonut minua naetiksi pojaksi, joka oli puhaltanut otsaan ja kuiskannut lehmaen takaa, etten menisi, vaan jaeisin—ja olisin jaeaenytkin, jos ei minua olisi temmattu pois, ehtimaettaeni heittaeae edes hyvaestiaeni.
Heraeaen eraeaenae aamuna siihen suloiseen tunteeseen, ettae on tekeillae jotain erikoista, mutta en heti saa selville mitae. Missae olen? En ole tavallisessa vuoteessani isaen selaen takana. Olen huoneessa, jossa ei ole ikkunaa. On kuin tuikkaisi taehtiae, mutta jostain hyvin laeheltae. Nenaeaeni tuoksahtaa lampaan villan haju. Nyt muistan: olen aitassa nahkasten alla. Samassa muistan kaiken muunkin ja poellaehdaen pelaestyksissaeni yloes. Olenko nukkunut liian kauan, onko myoehaestytty?—“Nouskaa, nouskaa! On laehdettaevae heti!”—Ovi aukeaa.-—“Ei ole vielae mitaeaen kiirettae, vielae te ehditte.” On pieni pettymys, ettae taeti sittenkin on noussut, vaikka oli sovittu, ettei kukaan nouse heraettaemaeaen. Mutta haenellae on aitan rappusilla kahvit ja maidot ja voipullat. Ja jospa nyt taeti nousikin, kunhan eivaet muut. Kaikki ne nukkuvat vielae, niinkuin oli sovittu ja paeaetetty, lehmaetkin tarhassaan. On vielae puolihaemaerae, en ole koskaan ollut ylhaeaellae ennen auringonnousua. On vaehaen kylmae ja raput ovat maeraet.
On niin mukavaa, ettae aeiti vielae nukkuu, uutimet alhaalla, vaikka lapset ovat ylhaeaellae. Olisi mukava mennae naputtamaan ikkunaan. Mutta me liikumme hiljaa, varpaillamme. Ei saa puhua kovaa, hss! Juomme aeaeneti kahvia ja silmaet tuntuvat jotenkuten suuremmilta ja kuin pyrkisivaet yhae vielae suuremmiksi. Siinae on seinaeae vasten ongenvapani ja jokaisen meidaen pieni evaeskonttimme. Ne ovat kasteesta maeraet, mutta hiekka niiden alla on kuiva ja valkea.
Me olemme laehdoessae koko paeivaen retkelle Suurelle suolle lakkaan. Se on maantien takana ja monen maeen takana, mutta kyllae me sinne osaamme. On siellae oltu ennenkin aikaihmisten kanssa. Siellae on lampi suon laidassa, josta saa kaloja, minulla on ongenvapa, muilla vain tuohiset, pikkulapset saavat poimia lakkoja, sillaikaa kuin minae ensin ongin ja sitten paistan nauriita, joita sieltae saa meidaen halmeesta. Naein on aikoja sitten tarkkaan tuumittu ja paeaetetty.
Me laehdemme hirmuisen totisina, peraekkaein, kontit selaessae ja marjatuohiset hattuna paeaessae, niinkuin marjamiehillae on tapana. Tie vie navetan taitse haan laepi notkoon. Metsaen sisus on haemaerae, puista rapisee kastetta ja kumahtelee tuohisiin, oksain vaelit ovat taeynnae haemaehaekin verkkoja. Notkossa on usvaa, niin ettei naey suohauta eikae liinaliko, vaikka ne ovat ihan tien vieressae. Siitae puhaltaa tavi ilmaan ja lentaeae meidaen ylitse raenkaettaeen jaervelle paein. Me haetkaehdaemme juoksemaan ja juoksemme yhtae menoa rinteen yloes, jolloin leipaekannikat kolahtelevat konteissa. Yhtaekkiae on vastassa ulkoaidan veraejae, niin tukeva ja juhlallinen ja ankara—koska sen laepi ei ole ennen saatu mennae yksin—ettae tuskin uskallan pudottaa alas veraejaepuun. Samassa kuuluu kotoapaein rykimistae ja kolahtelemista ja minae pujahdan pian laepi, niinkuin ehtiaekseni jotain piiloon. Ollaan ulkometsaessae, korkeassa harvassa hongikossa. Taeaellae naapurin vihainen haerkae aina mylvii. Vaikka minae tiedaen, ettae se ei nyt ole taeaellae, vaan sydaenmaalla laitumella eikae sitae siis tarvitse pelaetae, niin minae pelkaeaen sitae kuitenkin ja tunnen sen pohkeissani. Tekisi mieleni juosta, mutta minae en juokse. Jaervellae raenkaettaeae taas se tavi. Tie nousemistaan nousee ja tullaan sille korkealle harjulle, josta naekyisi kirkko ja pappila ja Koiraniemi ja meidaen talon katot ja koko maailma, jos ei olisi niin sakea usva. Suurta suota ei naekyisi, sillae se on vielae korkeamman harjun takana.
Laskeutaan alas ja toeksaehdetaeaen yhtaekkiae maantiehen. Se menee jonnekin hyvin kauas Kajaaniin, jossa on talvella markkinat. Kuuluu kaerryjen kolinaa. Emme ehtisi enaeae maantien yli, ennenkuin se tulisi toermaeae laskien kohdalle ja naekisi ja turmelisi marjaonnen. Pysaehdymme naereikkoeoen. Se on isae, joka tulee pitaejaeltae. Se ei huomaa, ei tiedae, ettae me olemme taessae. “Papp—!”—“Hss!” Se ei kuullut, se menee! Me sitten kiireesti maantien yli. Pikkusisar kaatuu ojaan ja aikoo purskahtaa itkuun, mutta ei purskahdakaan, kun me puhdistamme sen vaatteet ja irvistelemme sille, niin ettae se viimein nauraa ja me nauramme kaikki. On kuin olisi oltu kauhean kauan matkalla. Koti on jossain hyvin kaukana missae lie.
On noustava hyvin jyrkkae kivikkotoermae, sakea naereikkoe ensin, sitten lepikko, sitten koivikko. Kun paeaestaeaen harjun laelle sen suuren kiven luo, naekyy siitae jo vaehaen suurta suota haeaemoeittaeen metsaen laepi. Toinenkin rinne on alussa niin jyrkkae, ettae on tartuttava vesoihin kiinni. Sitten se ei enaeae ole niin jyrkkae. Me lennaemme suin paein suon reunaan ja nakkaamme tuohisemme eteemme maahan huutaen kaikki yhteen aeaeneen: “Kipperin kapperin marjoja taeyteen! Sinun tuohisesi kumolleen, minun kohdalleen!”
Silloin kuuluu mahdoton parahdus, ensin yksi, sitten toinen, muuttuen pitkaeksi parkunaksi ja kirkunaksi, ja lammen paeaessae suolla seisoo kurkilauma, kaulat kurkallaan, nokat aukeillen ja siivet iskien. Samassa ne nousevat lentoon ja kiertaevaet lammen ja tulevat meidaen kohdallemme melkein puiden tasalla lentaeen, jalat roikkuen pitkinae ja siivet havisten, ja kaeaennellen paeitaeaen ja koukutellen kaulojaan. Muut lapset huutavat niille vastaan: kurkluu! kurkluu! matkien niiden aeaentae ja rynnaeten heti lakkamaettaeaeseen, mutta minae seison kuin tyrmistyneenae enkae paeaese liikahtamaan paikaltani. Kurjet vaakkuvat suota pitkin, kiertaevaet sitae kohoten vaehaen korkeammalle, yhae kirkuen ja kadoten viimein usvaan. Vielae kauan sen jaelkeen, kun ne ovat menneet, kuuluu niiden huuto, ensin loittonemistaan loitoten, sitten taas niinkuin yhdestae kohti. Se kuuluu pitkin paeivaeae silloin taelloein. Ne ovat yhae kuin meille vihoissaan, niinkuin toruisivat. Minae tiedaen, ettae siellae on vielae toinen suo, niin laaja, ettei rantaa naey ja sen keskessae on lampi, jolle ei paeaese muuten kuin suksella, ja jossa on hirmuisen isoja haukia ja mustia ahvenia ja sen rannalla kauheasti lakkoja, ettae niitae saisi maettaeistae lapiolla lykaeten. Koetan onkia, mutta saan vain muutamia pikku ahvenia. Enkae viitsi poimia lakkojakaan. Kuljeskelen metsaessae ja koetan paeaestae semmoiseen paikkaan, josta naekyisi kurkien suo. Se naekyy koivun haarasta, johon kiipeaen, ja sen takaa naekyy vaara, josta nousee kasken savu, mutta kurkia ei naey. Nyhdaen nauriita halmeesta ja teen risukokon suon reunaan, jonka tuhassa paistan nauriit. Kaikkien nenaet ja posket nokeutuvat niitae syoedessae ja ne nokeavat niitae vielae tahallaankin. Niillae on kauhean hauska ja kun kurjet kerran taas siellae kirkaisevat, niin ne matkivat niitae, mutta minae en voi. Tahtoisin vain paeaestae niitae sinne naekemaeaen, ja vielae minae kerran paeaesenkin. Taemae suo on kauhean pieni ja mitaetoen, tuommoisten pikkulasten suo.
Kun tullaan illalla kotiin, ovat aeiti ja taeti maantiellae vastassa.— “Aeiti ja taeti, me on saatu hirveaen paljon marjoja! Kaikki kontit taeyteen!”—“Aeiti ja taeti, me paistettiin nauriita ja syoetiin!”—“Sen olette naekoeisiaekin.”—“Aeiti ja taeti, mepae naehtiin kurkiakin!”—Ne sanovat sen niin, kuin niiden naekeminen ei olisi ollut sen kummempaa kuin marjain poiminta ja naurispaistikkaiden paistanta. Minulle se oli semmoista, josta en olisi osannut kenellekaeaen puhua.
* * * * *
Maailmanrantani oli siirtynyt loitomma. Minussa oli heraennyt halu paeaestae naekemaeaen sen taa, minun sydaenalastani kuin vetaeae sinne, suurille soille ja tuntemattomiin metsiin. Alkaa tehdae mieleni sinne yksin.
Minua ei mikaeaen elaemaessaeni ole kiehtonut niinkuin ne takalistot ja eraemaat ja metsaet ja metsaejaervet ja kosket. En tiennyt vielae silloin, mitae ne tulisivat minulle olemaan ja mitae kaikkea siellae oli minulle kaetkettynae. Siellae oli salaperaeiset saeynevirrat ja loiskivat lohisuvannot. Siellae oli minulle aina uudelleen loeydetty autuuteni asunto ja kaikkien kaipuitteni hoiva. Siellae vaeltelin ja soutelin yksin, siellae sinunkin kanssasi, silloinkin kanssasi, kun et vielae ollut mukana. Siellae oli lempiviikkomme lehtimaja. Kun sieltae kosket laskettua ja vedet lehtipurjeessa viileteltyae veneeni kokka karahti kotirantaan, seisoit sinae rannassa, ihastellen kalojani ja riistaani.... Siellae oli laulujen ja kanteleen maa. Siellae uusiintui minulle ruumis ja sielu.
Minunhan on taeytynyt pitaeae perunkirjoitus sinun jaelkeesi, sinun, muka vainajan, niinkuin jonkun jaelkeen, joka muka olisi kuollut. Taeytyy kaivaa esiin kaikki kellarista ullakolle asti ja merkitae joka esine kirjaan ja panna niille raha-arvo. Sinunkin kultasi, hopeasi, sormukset, vaatteet. Tein sen keveaellae sydaemellae, sillae ethaen ole kuollut. Tein sen melkein hauskuudekseni—kun ajattelin niitae arvoja, mitkae niillae on maailmalle ja mitkae minulle. Mitae vaivaisveroa tulisinkaan maksamaan, jos panisin niihin niiden todellisen arvon, niiden ainoan, sen, mikae niillae on minulle. Ja taemaehaen on tavallaan perunkirjoittamista taemaekin, mitae kirjoitan, kalleimman omaisuuteni arvioimista, ainoan, mitae minulla oikeastaan enaeae on: muistojeni.
Muistatko—muistatko sen vanhan kirjan, Genovevan, joka oli kulunut minun kaesissaeni ja joka myoeskin kului meidaen lastemme kaesissae. Sinae loeysit sen kerran ullakolta vanhasta kirjavasusta ja luit sen yhteen menoon siinae polvillasi niillae sijoillasi ja osasit sen melkein ulkoa kertoessasi pojille uudestaan ja aina uudestaan, sillae he eivaet uupuneet sitae kuuntelemasta, ja olivat siitae yhtae ihastuneita ja jaerkytettyjae kuin minae ja siskoni lapsuudessamme. Loeysin nyt taas sen siitae samasta vasusta ja minulle loiskahti vastaani laine voimakkaimpia lapsuuteni muistoja.
Olemme kaikki lapset yksin kotona talvisena sunnuntai-iltana. Vanhemmat ovat jossain vieraisilla. On kova pyry ulkona, lumi raeiskyy ikkunoihin ja koivut kohisevat talon ympaerillae, jaeisten oksien raapiessa salin seiniae. Meille on niinkuin usein ennenkin haettu kotimieheksi Laukkasen Anni, Satu-Anni, koulumestarin kivuloinen ja kalpea tyttoe, joka ei milloinkaan leiki eikae hymyile. Haen istuu kynttilaen aeaeressae lukien milloin mitaekin mukanaan tuomaansa tai meiltae loeytaemaeaensae kirjaa. Haen odottaa, ettae olemme leikkineet loppuun ja telmineet itsemme uuvuksiin ja pyydaemme haentae kertomaan 'juttuja'. Kokoonnumme haenen ympaerilleen puolipimeaeaen saliin, jonka poeydaellae tuikkii yksi ainoa raeiskyvae talikynttilae. Me suuremmat istumme tuoleilla, kyynaerpaeaet poeytaeaen nojaten ja leuat kaesien varassa, pikkusisar pyrkii Annin syliin ja kietoo kaesivartensa haenen kaulaansa, ettei haentae pelottaisi. Jo ennenkuin Anni alkaakaan, meidaet valtaa vaeristys, meitae pelottaa vaehaen, mutta on suloista samalla, sillae me tiedaemme, ettae kaikki, mitae Anni kertoo, paeaettyy niin, ettae aina lopulta on hyvae olla,
“Kerro juttuja, kerro juttuja!”
“Mistaes minae nyt sitten kertoisin? No minae kerron vaikka taestae Kenoveevasta", sanoo haen ja sulkee kirjan, jota oli lukenut.
“Kerro, kerro!”
Me tiesimme sen, me osasimme sen ulkoa, mutta me tahdoimme kuulla sen vielae kerran.
“No, minae sitten kerron Kenoveevasta ja haenen pojastaan Mertsistae ja miehestaeaen jalosta Sikristae ja pahasta Kolosta.”
“Ja kesystae hirvestae!”
“Kenoveeva oli yhden Rapantin herttuan ja haenen puolisonsa ainoa tytaer", alkaa Anni. “Jo lapsena oli tytoellae hyvin tarkka ymmaerrys ja jalo ja lempeae sydaen. Kun herttuatar istui rukkinsa aeaeressae ja kehraesi, istuutui myoes viisivuotinen Kenoveeva kauniille jakkarallensa ja otti kiinni langan paeaestae ja taisi pian pienillae sormillaan kehraetae kaikkein hienointa rihmaa. Kehraetessaeaen haen osasi asettaa aeidilleen kaikenlaisia painavia kysymyksiae, ja kun haeneltae kysyttiin, haen vastasi erinomaisen selvaesti ja sievaesti, niin ettae kaikki sanoivat ihmetellen: tuosta lapsesta tulee varmaan jotain erinomaista. Haen jakeli koeyhille lapsille vaatteita, joita itse oli valmistanut, ja antoi aeidilleen sen rahan, jonka oli saanut isaeltaeaen omiin tarpeihinsa ja omiksi vaatteiksensa. Aamulla varhain ja illalla myoehaeaen haen kantoi sairaille virvoituksia. Ja kun haen kasvoi taeysikasvuiseksi, oli haen yhtae viaton ja herttainen kuin kaunis ja haentae mainittiin kaikkien hyvien avujen esikuvana.”
“Entaes sitten?”
“Sitten se oli niin, ettae Sikri, joka oli urhoollinen ritari, pelasti sodassa herttuan hengen. Palkaksi siitae haen pyysi Kenoveevaa puolisoksensa ja vanhemmat antoivat ilomielin haenelle tyttaerensae vaimoksi. Kun se aamu valkeni, jolloin Kenoveevan taeytyi aviomiehensae kanssa matkustaa pois, itki haen katkerasti ja haenen aeitinsae sulki haenet vapisevalle sydaemellensae ja sai itkultaan tuskin sanotuksi: 'Jaeae hyvaesti, Kenoveeva, Jumala johdattakoon sinua. Elae koskaan tee mitaeaen, mitae sinun Jumalan ja vanhempiesi edessae taeytyisi haevetae.'—Ja piispa Hiltovi, joka oli pariskunnan vihkinyt, siunasi heitae ja sanoi Kenoveevalle: 'Elkaeae itkekoe, nuori jalo rouva, Jumala on teille suuren onnen valmistanut—vaikka kokonaan toisenlaisen kuin yksikaeaen meistae taessae laesnae olevista luulee. Se paeivae tulee, jolloin kaikki taenne kokoontuneet Jumalaa siitae ilokyynelin kiittaevaet. Herra olkoon kanssanne!' Naemae hurskaan miehen sanat taeyttivaet kaikkien laesnaeolevien mielen kummallisella aavistuksella. Sitten auttoi kreivi ihanan, katkerasti itkevaen puolisonsa komean ratsun selkaeaen ja kumpikin ratsasti pois.”
“Entaes sitten?—Mitenkaes sitten kaevi?”
“Sikri ja Kenoveeva elivaet onnellisesti ja rauhallisesti Sikrin linnassa muutaman viikon. Eraeaenae iltana myoehaeaen istuivat molemmat illallisen jaelkeen arkihuoneessa; Kenoveeva kehraesi ja lauloi, Sikri soitti kanteletta ja saeesti Kenoveevan laulua. Silloin kuului sotatorven soitto.—'Mitae kuuluu?' kysyi kreivi sotapaeaellikoeltae.— 'Sotaa kuuluu, saraseenit ovat hyoekaenneet maahan, he uhkaavat haevittaeae kaikki tulella ja miekalla. Kuningas kaeskee jo taenae iltana laehteae sotaan.' Paeivaen vaietessa olivatkin jo kaikki Sikrin ritarit koolla linnan suuressa salissa. Kenoveeva astui esiin ja ojensi puolisollensa miekan ja keihaeaen ja sanoi:—'Kanna naeitae aseita Jumalan ja isaenmaan puolesta heikkojen ja turvattomien suojaksi ja hirmuksi pahantekijoeille!' Naein puhuttuaan vaipui Kenoveeva kalpeana kuin kaedessaeaen oleva silkkinen nenaeliinansa miehensae syliin. Surullinen aavistus tulevista kaersimyksistae taeytti haenen sydaemensae.—'Voi Sikri, jos et sinae enaeae palajakaan!' valitti haen.—'Ole turvassa, ilman Jumalan tahtomatta ei kukaan voi minua vahingoittaa. Laehinnae Jumalan haltuun uskon sinut ja kaikki, mitae minulla on, taemaen uskollisen palvelijani Kolon haltuun. Ja nyt, rakas vaimoni, jaeae hyvaesti.' Kreivi Sikri nousi komean ratsunsa selkaeaen ja ratsasti, salatakseen kyyneleitaeaen, kiiruusti pois. Kenoveeva kiiruhti torniin ja katseli sieltae rakkaan puolisonsa jaelkeen, sitten haen sulkeutui huoneeseensa eikae koko paeivaenae maistanut eineen muruakaan.”
“Kerro jo kesystae hirvestae!”
“Kreivin hoviherra, se Kolo, oli hyvin paha ja ilkeae mies. Kun ei Kenoveeva antanut haenen tehdae, niinkuin se tahtoi, vaan uhkasi ajaa haenet sentaehden kokonaan pois, niin Kolo laehetti Sikrille sotaan semmoisen panettelukirjeen Kenoveevan paeaelle, ettae Sikri luuli pahaa rouvastaan ja kaeski ensin heittaeae haenet vankeuteen ja sitten viedae mestattavaksi. Mutta ennenkuin Kenoveeva vietiin, kirjoitti haen puolisolleen kirjeen, jossa vakuutti viattomuuttaan ja pyysi, ettei haen Koloa, tuota soaistua raukkaa, surmaisi vihassaan.—'Anna haenelle anteeksi, niinkuin minae haenelle anteeksi annan, sillae minae en tahdo pienintaekaeaen kostonpyyntoeae ottaa mukaani iankaikkisuuteen eikae minun kauttani ole yhtaekaeaen veripisaraa vuodatettava.'“
“Eihaen sitae mestattu, eihaen?”
“Ei, sillae Jumala hellytti pyoevelien sydaemet. Kun he tulivat noutamaan haentae ja haenen poikaansa, joka haenelle oli syntynyt vankilassa—”
“Sen nimi on Mertsi ...”
“... niin Kenoveeva laskeutui polvilleen ja rukoili.—'Nouse yloes, Kenoveeva', sanoi jaeykaesti ja rumalla aeaenellae toinen miehistae, jonka nimi oli Heintsi ja jolla oli tulisoihtu kaedessaeaen. 'Ota lapsesi ja seuraa meitae!' Kenoveeva vastasi: 'Jumala, ole minulle armollinen, minae olen sinun kaedessaesi', nousi yloes ja seurasi heitae. Toisella miehellae oli suuri miekka kaedessae. He veivaet Kenoveevan suureen synkkaeaen metsaeaen. Taivaalla loisti lukemattomat taehdet, kuu oli laskeutumaisillaan, tuuli puhalteli kylmaesti ja he tulivat lakealle paikalle, jota ikivanhat puut ympaeroeivaet. 'Taessae', sanoi Kuntsi, se miekkamies, 'seisahdu, Kenoveeva, ja rupea polvillesi.' Kenoveeva laskeutui polvillensa. 'Nyt anna minulle lapsesi, ja sinae, Heintsi', sanoi haen sille toiselle miehelle, 'sido haenen silmaensae.' Vaan Kenoveeva puristi lasta rintaansa vastaan ja katsahtaen yloes taivaaseen haen huusi: 'Oi, Jumala, anna minun kuolla, ainoastaan pelasta lapseni!'—'Elae turhia viivyttele', sanoi julma mies. 'Minkae kerran taeytyy tapahtua, se tapahtuu. Anna taenne.' Vaan Kenoveeva valitti ja rukoili yhae: 'Oi, katsokaa tuonne yloes taivaaseen. Naeettehaen kuun, katsokaa, se peitaekse pilven taa ikaeaenkuin ei voisi naehdae sitae tekoa, jonka aiotte tehdae. Kuulkaa, kuinka tuuli nousee, ettekoe kuule, miten kauheasti puut heiluvat ja miten kovasti kaikki lehdet vaerisevaet. Koko luonto kauhistuu viattoman murhaa. Voitteko Jumalan silmien edessae tehdae semmoista kauheata tekoa? Muistakaa, ettae on Jumala, jonka tuomioistuimen edessae teidaen kerran taeytyy tili tehdae!'—Heintsi, joka oli ollut aeaeneti, pyyhkaeisi veden silmistaeaen ja sanoi: 'Annetaan haenen elaeae. Jos sinae tahdot verta vuodattaa, niin pistae miekkasi Kolon rintaan, mutta taemae ei ole elaeessaeaen tehnyt muuta kuin hyvaeae. Ajattelehan toki, kuinka paljon hyvaeae haen sinullekin taudissasi osoitti.'—'Haenen taeytyy kuolla', sanoi Kuntsi. 'Jos me annamme haenen elaeae, taeytyy meidaen itsemme kuolla eikae se auta haentae kuitenkaan.'—'Voimmehan tehdae naein: annamme haenen tehdae valan, ettae haen jaeae ainiaaksi metsaeaen.' Ja kun toveri haentae oikein houkutteli ja haenen sydaentaeaen hellytteli, niin sanoi Kuntsi: 'Olkoon niin.' Ja haen vannotti Kenoveevalle valan, ettei taemae ikinae laehtisi pois eraemaasta. Ja sitten kulettivat he Kenoveevan ja haenen lapsensa vielae kauemmaksi eraemaahan vuorten ja laaksojen yli kaikkein kauheimpaan seutuun, jossa ei ihmisen jalka vielae ollut kaeynyt. Siellae Kenoveeva vaipui vaesyneenae ja voimatonna tammipuun alle ja miehet jaettivaet haenet siihen ja menivaet tiehensae.”
Oli ollut ihan hiljaista, sen kun Anni vain kertoi, koko ajan kynttilaeaen katsoen, tasaisella aeaenellae, ja koivun oksat raapivat seinaeae ja uunin pelti vaelistae vongahteli.
“Milloinka tulee se kesy hirvi?”
“Kohta se tulee.”
“Kerro pian!”
“Kenoveeva jaei tunnottomana makaamaan tammen alle. Viimein havahti haen ja kaesitti olevansa yksin eraemaassa. Kuu oli aikoja sitten laskenut ja pimeys peitti maan. Tuuli vinkui ja humisi metsaessae. Etaeaellae ulvoi susi. Haen jaei lapsi sylissae istumaan puun alle ja odotti paeivaen nousua. Koko seutu oli viljelemaetoen, karu ja kauhea katsella. Ei missaeaen muuta kuin kallioita, orjantappuroita ja sammalia. Kenoveeva vaerisi vilusta ja lapsiparka rupesi surkeasti itkemaeaen. Haen laehti lapsi sylissae kulkemaan lumessa ja sateessa yhae kauemmas korpeen, tietaemaettae minne. Vielae kerran kapusi haen kallion yli ja naeki nyt hirvittaevien vuorten vaelissae laakson, jossa kasvoi puita ja pensaita. Haen kapusi alas ja huomasi taampana tammipuun oksien alla aukon. Taemae johdatti luolaan ja Kenoveeva astui luolaan. Siellae haen oli lapsineen suojassa sateelta ja tuulelta, mutta haenen oli kauheasti naelkae ja lapsi alkoi itkeae. Silloin Kenoveeva laskihe polvilleen, pani lapsensa viereensae, katsahti yloes taivaaseen, pani kaetensae ristiin ja rukoili: 'Oi, sinae rakas taivaallinen Isae, ravitsethan sinae kaarneetkin—'“
“Mitae ne on kaarneet?”
“Ne on raamatunkielessae samat kuin jokapaeivaeisessae kielessae korpit ... 'ravitsethan kaarneetkin, jotka tuolla lentelevaet, sinae voit myoeskin minut lapsineni elaettaeae taessae eraemaassa, jos tahdot.' Ja katso, silloin pilvet aekkiae hajosivat ja aurinko paistoi laempimaesti luolaan. Jotakin ritisi pensaassa ja samassa seisoi hirvilehmae luolan edessae.”
“Aih!” paeaesi meiltae kuin yhdestae suusta odotuksen ja jaennityksen jaelkeen.
“Kenoveeva pelaestyi ensin, vaan tuli sitten rohkeammaksi ja silitteli sitae. Hirvilehmae nuoli haenen kaettaeaen ja laskeutui maahan haenen eteensae. Susi oli repinyt sen vasikan ja sen utaret juoksivat. Kenoveeva otti poikansa ja antoi sen imeae hirven utaretta ja lehmae oli siitae vain hyvillaeaen, kun liika maitonsa sitae rasitti. Itselleenkin Kenoveeva lypsi hirven maitoa, asetti sitten lapsensa sammalvuoteelle ja laskeutui haenen viereensae ja nukkui.
“Ja uskollinen elaein, joka sen jaelkeen ei enaeae luopunut haenestae, lepaesi jaloissa ja laemmitti niitae.”
“Siihenkoe se loppui?” haukotteli pikku sisar.
“Ei se vielae loppunut, mutta eikoehaen pitaeisi jo mennae nukkumaan?”
“Ei vielae, ei, kerro, niinkuin se sitten kaevi.”
“Sitten kaevi niin, ettae ne elivaet siellae monta vuotta ja joivat sen hirven maitoa ja soeivaet mitae loeysivaet juuria ja marjoja ja paehkinoeitae ja omenoita ja muita hedelmiae, ja Mertsi kasvoi isoksi pojaksi. Mutta sitten, kun niille alkoi tulla vaatteista puute, niin yhtenae paeivaenae aekkaesi Kenoveeva nuoren metsaekauriin, jonka kettu oli tappanut ja aikoi juuri syoedae sen suuhunsa. Haen haetyytti ketun pois ja nylki kauriin ja teki sen nahkasta Mertsille pienen hihattoman turkin. Ja eraeaenae toisena paeivaenae, kun Kenoveeva oli etsimaessae hedelmaepuita korkean vuoren rinteellae, tuli hirvittaevae susi vuorta yloespaein kantaen lammasta kidassaan. Se seisahtui ja katsoi vihaisin, kiiluvin silmin Kenoveevaa. Kenoveeva saeikaehti niin, ettae alkoi vapista, vaan pian hoksasi haen, mitae oli tehtaevae, kaappasi seipaeaen ja karkasi suden paeaelle ja antoi sille semmoisen kumauksen paeaehaen, ettae susi jaetti lampaan ja heitti pyoerryksissaeaen kipperon kapperoisiaan hyvaen matkaa kuperkeikkaa vuorelta alas ja pakeni ulvoen. Sen lampaan nahkasta laittoi haen itselleen laempimaen turkin.
“Mutta kreivi Sikri oli jo aikoja sitten palannut sodasta ja saatuaan tietaeae, ettae haenen puolisonsa oli syyttoemaesti mestattu, rupesi haen sitae suremaan niin, ettae oli tulla mielipuoleksi. Eikae haentae tahdottu saada millaeaen tavalla viihtymaeaen eikae minnekaeaen laehtemaeaen, haen vain istui puolisonsa huoneessa ja murehti haentae. Mutta eraeaenae paeivaenae haen kuitenkin laehti metsaestaemaeaen. Haen tapasi hirven jaelet ja laehti niitae seuraamaan. Ne veivaet luolaan. Haen katsoi sisaeaen ja naeki ihmeekseen ihmisen haamun makaavan luolan peraellae.—'Jos olet ihminen, niin astu paeivaen valkeuteen!—Kuka olet ja mitae taeaellae teet?' kysyi haen sitten, naehtyaeaen naisihmisen tulevan ulos, jolla oli yllaeaen lampaan nahka ja haenen olkapaeitaensae peittivaet pitkaet hiukset.—'Sikri', vastasi nainen heikolla aeaenellae, sillae haen oli sairastunut ja vasta juuri taudistaan sen verran toipunut, ettae parahiksi pysyi pystyssae.—'Sikri, minae olen puolisosi Kenoveeva, jonka tuomitsit kuolemaan. Mutta Jumala tietaeae, ettae minae olen viaton.'—'Oi!' huusi haen. 'Sinae puolisoni eronnut henki, tuletko syyttaemaeaen minua surmastasi?'—'Sikri', sanoi Kenoveeva itkien, 'rakas puolisoni, en ole minae mikaeaen henki, olen totisesti sinun Kenoveevasi, vaimosi.' Mutta Sikri vain tuijotti haeneen, niinkuin olisi naehnyt aaveen. Viimein, kun vaimonsa yhae puhutteli haentae ja tarttui haenen kaeteensae, haen tointui kuin raskaasta unesta.—'Niin, totisesti, sinae olet Kenoveeva!' huusi haen ja lankesi polvilleen vaimonsa eteen. Silloin tuli Mertsikin metsaestae.
“Haen oli puettuna metsaekauriin nahkaansa ja tarpoi paljain jaloin paksussa lumessa. Kun haen naeki kreivin kauniissa ritarivaatteissa ja iso hoeyhentoeyhtoe hatussa, saeikaehti haen ja seisahtui. Naehdessaeaen kyyneleet, jotka runsaina valuivat pitkin haenen aeitinsae poskia, haen huusi: 'Kuka taemae on? Tahtooko haen sinut tappaa? Elae itke, aeiti! En salli sinulle mitaeaen pahaa tapahtua.'—'Haen on isaesi', sanoi Kenoveeva.—'Poikani!' huusi Sikri, 'rakas poikani, tule syliini.' Haen suuteli poikaa, otti haenet syliinsae, syleili toisella kaedellaeaen Kenoveevaa ja katsahtaen kyynelet silmissae taivaaseen sanoi:— 'Jumalani, taemae on sanomattoman suuri onni, lohdutus ja autuus murheelliselle sydaemelleni, ettae saan yhtaikaa naehdae taessae lapseni ja rakkaan vaimoni, joka on minulle kuin kuolleista heraetetty.' Sitten kreivi puhalsi torveen ja haenen ritarinsa ja palvelijansa kiiruhtivat joka taholta paikalle. Haen laehti ratsastamaan linnaan ja tuomaan Kenoveevalle vaatteita ja jaerjestaemaeaen siellae kaikki haenen vastaanottamistaan varten. Linnasta tuotiin vaunut, joihin he istuivat kaikki kolme. Heitae vastaan tuli suuri joukko ihmisiae. Mitae laehemmae linnaansa Kenoveeva tuli, sitae suurempi ihmispaljous seisoi kahden puolen tietae. Kaikki tervehtivaet heitae ilohuudoilla. Kun he tulivat maeelle, josta linna naekyi, alkoivat siellae kaikki kellot soida. Kansa naeki Kenoveevan pelastuksessa Jumalan erinomaisen suojelun ja vietti haenen tuloaan pyhaenae juhlana.”
“Entaes hirvi? Jaeikoe se metsaeaen?”
“Eihaen se jaeaenyt. Hirvi kulki koko matkan vaunujen rinnalla. Ja Sikri teetti sille sitten oman navetan. Siellae se sai asua oeisin, mutta paeivisin se sai vapaasti kaeyskennellae linnan pihalla, tulipa usein pyrkimaeaen portaita myoeten linnaankin, pyrkipae aina Kenoveevan huoneeseen asti eikae laehtenyt pois, ennenkuin se vaehaeksi aikaa paeaestettiin sisaeaen. Se oli hyvin kesy, soei kaedestae. Metsaestyskoiratkaan pihalla eivaet sitae haetyyttaeneet eikae kukaan tehnyt sille mitaeaen pahaa. Lapsilla oli suuri ilo taestae kauniista elaeimestae, ne antoivat sille leipaeae ja silittivaet sitae. Aeidit sanoivat: 'Hyvae Isae, jos taetae elaeintae ei olisi ollut, olisi rakkaan kreivinnan ja nuoren kreivimme taeytynyt kuolla eraemaassa.'— 'Senpaetaehden ei pidae yhtaeaen elaeintae kiusata', sanoi sen hoitaja. 'Jos ei meillae olisi haerkaeae auran eteen valjastaaksemme eikae lehmaeae, joka antaisi meille maitoa, kaevisi meille yhtae kolkosti kuin kreivittaerellemme olisi kaeynyt eraemaassa ilman taetae hirveae'.”
“Siihenkoe se loppui?”
“Olihan sitae siinaekin taas kerrakseen.”
Anni oli totinen, tuijotti kynttilaeaen, niisti sen naepillaeaen ja sanoi opettavasti, niinkuin tapansa oli, ettae siitae taestae tosikertomuksesta selviaeae, miten kauheata on, ettae saattaa olla maailmassa niinkin pahoja ihmisiae, ettae syyttoemaet saatetaan sillae tavalla kaersimaeaen. Mutta totuus ja oikeus voittaa ja paha saa palkkansa ja pelastuneille tulee vielae parempi olo kuin on ollut ennen.
Aisakello helaehti ulkona ja aeiti tuli sisaeaen, pudistellen lumia vaatteistaan.
“Hyvaet lapset, vielaekoe te valvotte, menkaeae toki hetipaikalla nukkumaan! Sinun poskesihan palavat, niin ettae kaeteen polttaa.”
Ne polttivat omaankin kaeteeni.
“Mitae te olette taeaellae tehneet?”
“Me on kerrottu satuja.”
Minulle se ei ollut satua, vaan totta. Kesy hirvilehmae, semmoinen kesy hirvilehmae!—oli totta. Olisin minaekin tullut toimeen sen maidolla kuinka kauan tahansa. Minaepae olisin vielae onkinut kalojakin suuren Kurkisuon lammista ja virittaenyt ansoja jaeniksille ja linnuille ja etsinyt kurkien munia. Sillae metsae, johon Kenoveeva oli viety surmattavaksi, oli ihan meidaen aidan takana ja eraemaa, jossa haen oli elaenyt, oli siellae suuren Kurkisuon takana, ja luola, jossa he olivat asuneet, oli siinae vuoressa, joka naekyi sieltae soiden takaa. Silloin kun ne olivat siellae, oli siellae omenapuita ja saattaapa olla vielae nytkin, koska metsaessae kasvaa makeita herukoitakin, jotka ovat makeampia kuin aeidin mustat viinimarjat.
Lapset kannettiin torkkuen vuoteeseen ja nukkuivat, ennenkuin heidaet ehdittiin riisuakaan.
Minae valvoin vuoteessani vielae kauan, miettien, olinko naehnyt semmoista ihmistae, joka olisi ollut niinkuin Kenoveeva ensin vanhempainsa kotona ja sitten Sikrin linnassa ja sitten eraemaassa ja jolle olisi voinut tapahtua niinkuin haenelle. En loeytaenyt haentae tuttavistamme, mutta minun oli kuitenkin hyvae olla, ettae semmoinen ihminen on ollut, niin kaunis ja viisas ja hyvae ja jalomielinen, ettae rukoili vainoojiensa puolesta ja antoi surmaajilleen edeltaepaein anteeksi niinkuin Kenoveeva Kololle. Minae lupasin itselleni, etten enaeae koskaan lehmiae niittyyn ajaessani lyoe niitae kepillae selkaeaen enkae pistele sikoja pahnaan.
Minae luulen, ettae minulle siitae alkoi rakentua kuva ihmisestae, jossa en tahtoisi olevan mitaeaen pahaa, mitae minussa ja muissa. Kai olin jo silloin naehnyt semmoistakin, mikae oli, niinkuin olin paeaetellyt, ettei pitaeisi olla. Oli ihmeen hyvae ollakseni sadun pyhimystae ajatellessani. Eikoe liene haen minulle ollut yksi edeltaejistaesi, sinae rakas siellae ylhaeaellae, missaepae lienetkin, sinae, joka rukoilit armoa niille, jotka surmasivat poikasi silmiesi edessae.
Lienee ollut niihin aikoihin, koska sen nyt samalla muistan—kun Konttisetae ensi kerran tuli taloon, tuli jalkaisin ja meni jalkaisin, avopaein ja paljain jaloin. Ei tiedetty, mistae haen tuli ja minne meni, eikae kuka haen oikein oli, lempeaesilmaeinen, hymyilevae hissuttelija, yrttien keraeilijae, voiteiden keittaejae ja elukoiden parantelija. Taisi olla hyvinkin koeyhae, koska sai aeidiltae laehtiessaeaen evaestae konttiinsa ja isaeltae tupakkaa, ja kiitteli siitae liikutettuna moneen kertaan, ylistellen ystaevaellisiae ihmisiae ja anteliasta taloa.
Olimme hyvaet ystaevaet, sillae haen vuoleksi minulle kaarnaveneitae ja kaevi kanssani ongella, minae onkien, haen enimmaekseen jutellen. Minulla oli haentae aina ikaevae, kun haen laehti, niinkuin Taaton taetiae ja Laukkasen Annia,—joka kuoli sinae samana talvena, jona kertoi Kenoveevasta.
Kerran istui haen konttiaan kiinni sitoen aitan rappusilla, koeyttaeen kenkiaeaen kontin paeaelle, ja tarttui keppiinsae, joka oli paksu leppaeinen roskulakeppi.
“Taessae talossa on hyvae haltija,” sanoi haen, “ja se tulee taessae ehkae aina pysymaeaen,” sanoi haen, nousten ja katsahtaen ympaerilleen.
“Mikae se on hyvae haltija?” minae kysyin.
“Se on se, joka toimittaa talossa kaiken, mikae siinae on kaunista ja hyvaeae.”
“Mikae taeaellae on kaunista ja hyvaeae?”
“Vaikkapa sekin, kun kaikki ovat iloisia ja onnellisia ja ystaevaellisiae, kun kaikki saavat olla terveitae ja pysyvaet hyvaellae tuulella, kun lapset ovat kilttejae, kun niiden posket punottavat niinkuin sinun ja silmaet loistaa, ja kun on kaunis naekoeala tuonne jaervelle ja noin taeytelaeinen ruispelto, ja on hyvae hevonen niinkuin teillae ja hyvaelypsyisiae lehmiae ja aina, milloin vain tulee, on puhtaat huoneet ja siisti pihamaa ja makea saunan loeyly matkavaarinkin kylpeae, ja hiekkapohjainen uimaranta, ja naeinpaehaen teillae kerrankin veneen, joka ei vuoda.”
Minae aloin jo kaesittaeae ja jatkoin:
“Ja kun aeiti antaa nisuleivaen ja paljon voita sen paeaelle ja pyhinae meillae on rusinasoppaa ja lettuja kermahillon kanssa—ja kun minulle tulee hyvae mieli, kun on ollut paha mieli.”
“Jospa niinkin, jospa niinkin, naeytpae tietaevaen.”
Olin juossut, reputtanut haenen vierellaeaen maantielle saakka.
“Taessae talossa on semmoinen hyvae haltija, eli toisin sanoen henki. Minae sanoisin, ettae se on pyhae henki, mutta elae sano kenellekaeaen, ettae olen sitae siksi sanonut. Uskovaiset voisivat pahastua.”
“En minae sano.”
“Sitae ei vain saa pelottaa talosta pois.”
“Millae lailla ei?”
“Monellakin lailla, vaikkei aina tiedae tarkoin eikae arvaa olla varuillaan. Mutta sen, ettae se on pois laehdoessae, huomaa siitae, kun kaikki alkaa kaeydae paeinvastoin.”
“Ettaekoe silloin tulee sairaaksi ja pahalle tuulelle eikae lehmaet lypsae....”
“Eikae saa pyhaenae rusinasoppaa eikae lettuja", hymyili setae.
“Ja kiukuttelee suotta eikae tottele", saeestin minae.... “Voi, jos se laehtee, jos kuka pelottaa sen pois.”
“Se usein jaeae, jos on jokukaan, joka ei ...”
“Minae en....”
“Sitten se pysyy.”
“Minkae naekoeinen se on?”
“Ukon naama ja lapsen ruumis ja ripeys ... ja sen henki on esi-isaein henki.”
“Oletko sinae naehnyt sen?”
“En muuta kuin unessa, mutta sen jaelet naekee usein ... milloin niinkuin hiiren jaelet hangella, tai niinkuin linnun jaelet hiekassa tai oravan jaelet vitilumella. Vieppaes sille vaelistae kaikkein parastasi, jota mielesi oikein tekisi ja jota et raatsisi mitenkaeaen antaa pois, vie nuorta maitoa pikku tuokkosessa riiheen tai rusinasoppaa.
“Minae vien!”
“Ja pistae kauralyhde talveksi aidanseipaeaeseen. Se hyvaestyy uhrista ja jaeae.”
“Minne te menette?”
“Menen katselemaan, miten haltijoita muissa taloissa hoidetaan, ja neuvomaan, jos tarvitaan. Tulen taas taennekin tarkastamaan.”
“Tulkaa pian taas!”
“Saatanpahan taas tullakin.”
Minae paeaetin, ettae minae olen taessae talossa se, joka en paeaestae pois hyvaeae haltijaa. Eikae se taestae paeaessytkaeaen. Mutta olisi kai se minulta paeaessyt montakin kertaa—ilman sinua.
Alan naehdae hyvaen haltijan joka paikassa, kaikessa, mikae minusta on hyvaeae ja hauskaa ja mieluista ja kaunista. Se juoksee edellaeni ongelle rantaan ja metsaeaen marjaan. Se on minulle toveri, minae haastelenkin sen kanssa. Palvelen sitae ja uhrailen sille. En pyydae enaeae Jumalalta, enkae Jeesukseltakaan. Niistae minulle yhae paljon puhutaan, mutta ne ovat niin kaukana. Minulle on puhuttu myoeskin enkeleistae, mutta nekin ovat minusta kaukana. En paeaese niitae laehelle, ne leijailevat siellae ylhaeaellae ja laulavat jossain ylistystae karitsan kunniaksi. Ja joulutonttukin oikeastaan pelotti, niin kauan kuin siihen uskoin. Olihan kyllae hauska, ettae se tuli, mutta ehkae vielae hauskempi, ettae se meni ja paeaestiin jakamaan sen lahjoja.
* * * * *
Maailmani on laajentunut ulospaein ja syventynyt sisaeaenpaein. Mielikuvitukseni antaa minulle joka paeivae jotain, milloin ylhaeaeltae ja ulkoa ja kaukaa, milloin laeheltae ja sisaestae. Minae teroitan silmaeni kuumiksi laehteeseen ja kaivoon ja muurahaispesaeaen ja se on kaikki yhtae ihmeellistae. On ilo naein pyrkiae pois, mutta samalla on, niinkuin leijan lienee turvallista tuntea, ettae sen nuora on kiinni kotikartanon tikapuussa. Se ei paeaessyt minulta koskaan irti, ei ollut elaemaessaeni niin ankaraa myrskyae. Mutta kai se kuitenkin olisi katkennut, jollet sinae silloin olisi siihen tarttunut ja vetaenyt minua varovasti taenne alas. Teit sen tietaemaettaesi silloin ja ehkae monta kertaa ennenkin. Kiinnitaet minut yhae edelleenkin taenne. Enkae nyt ymmaerrae suurempaa onnea kuin saada ja voida pysyae ja elaeae siinae ympaeristoessae, missae olen syntynyt ja haaveillut ja naehnyt naekyjae, joita hyvae haltija on minulle taeaellae aina naeyttaenyt, naeyttaenyt keskipaeivaellaekin.
Vaehaen minae olen maailmaa muualla naehnytkaeaen. Pienin paeaeskynenkin, vaehaeisin vaestaeraekkikin on naehnyt sitae enemmaen. Nehaen ovat naehneet sitae paljonkin, outoja maita ja meriae. Mutta taennepaes ne nekin tulevat, sukupolvi toisensa peraestae. Ne saavat taeaeltae raehjaeisen raeystaeaen alta, kivirauniosta, jotain, joka tuo heidaet taenne uudelleen ja aina uudelleen. Ei se ole aina emo, joka heidaet tuo, se on paikka, joka vetaeae. Ei ole minulla, niinkuin heillae—sukuni loppuu minuun. Mutta ehkae on muita, jotka tulevat. Tyhjae pesaemme ei ehkae sittenkaeaen jaeae tyhjaeksi. Tulipa kuka tuli, ne saavat naeistae nekin tietaeae, kuinka taeaellae on oltu ja eletty ja iloittu ja voidaan elaeae ja pitaeisi elaeae ja iloita. Myoeskin sitae varten minae taetae kirjoitan enkae vain omiksi iloikseni. En ehkae olisi kirjoittanut mitaeaen, jos kaikki aina olisi kaeynyt hyvin eikae taetae viimeistae tullut. Olemme ehkae juuri taeten saavuttaneet elaemaemme tarkoituksen, sinae ja minae.
Olisihan vielae paljonkin naeitae kukkia kevaeiseltae niityltae. Mutta eihaen niitae kuormittain eikae sylen taeydeltae. Muistojenkin kukat ovat pantavat valikoiden kimppuun ja sitaistavat silkillae. Jos ne kaikki poimisin, olisi niitae aina yhtae paljon jaelellae. Kasvaisi muistellessa aina uusi poimitun sijalle niinkuin sadun lumotussa puutarhassa. Niitae keraeten en paeaesisi sinua sen laehemmae. Haluan sinne, missae sinae olet kaikin mukana.
* * * * *
Minulla ei koskaan ole ollut muuta ystaevaeae kuin eraemaa ja sinae. Ennenkuin elin sinun lumoissasi, elin eraemaan lumoissa. Rakastin ensin sitae ja sitten sinua ja sitten kumpaakin yhdessae ja vuoroon. Eikae kumpikaan kadehtinut toistaan eikae tunkenut toista tieltaeaen. Te minua tenhositte molemmat, rannattomat, pohjattomat, haemyiset ja haeipyvaet ja samalla laeheiset ja tutut ja omat, sinae ennen kaikkea sieluinesi ja sydaeminesi, —joihin halusin eksyaekin ja joista en omin neuvoin pyrkinyt pois enkae edes halunnut selvyyteen, siihen, mikae minussa oli omaa. Ikaevaeni teihin takaisin oli sietaemaetoen, jos minun joskus taeytyi elaeae teistae erossa.
Olin kierrellyt Kurkisuon ja sen takalistot ja tavannut siellae kurjet ja sen muut ihmeet. Olin maettaeaellae maaten vaivaiskoivupensaan suojassa taehystellyt niitae ja katsellut niitae silmaestae silmaeaen, kunnes ne tunsivat minut ja minae heidaet, eivaetkae peljaenneet, vaan koikkivat ja kirkuivat ympaerillaeni vaehaen matkaa minusta. Eivaetkae ne nekaeaen, enemmaen kuin ne pikkulinnut ennen, olleet minulle, mitae muille, vaan niinkuin henkiae ja haltijoita ja semmoisia. Olin viritellyt ansoja ja tuonut kannannaiset kuormat teiriae, pyitae ja metsaekanoja. Mutta ei minua viehaettaenyt niin paljon saalis kuin hurma saada hiiviskellae siellae ja kuukkia ja tuntea onnen tunnetta nautinnosta olla ja elaeae siellae yksin ja sulautua siihen ja joutua sen lumoihin.... Ja niinhaen minae oikeastaan olen kaikkea muutakin elaenyt ja tehnyt, aatteissa, tunteissa ja tunnelmissa, henkisiae harrastaessani, muokatessani maata, kyntaeessaeni ja kylvaeessaeni. Ja silloin minun taeytyi, eraemaan rakkauteni ollessa tulisimmillaan, siitae erota. Mutta jos en olisi siitae eronnut, en olisi yhtynyt sinuun....
On kirkas syyspaeivae kaupungissa. Istun kylmaellae, keltaiseksi maalatulla koulun penkillae, edessae ruma, musta taulu ja jankkaava, ikaevae opettaja. Ikkunasta naekyy suuri tyhjae kauppatori, mutta sen takana kohoo matalain puutalojen yli havumetsaeisiae maekiae, seassa keltaisen heleitae koivuja. Siellae, niiden takana, kymmenien peninkulmien paeaessae, mutta kuitenkin siellae paein, on koti ja kodin takana Kurkisuo ja sen takaiset kellastuvat vaarat. Kaikki ne naeen samalla kertaa. Siellae ollen minae samalla naeen ja kuulen kaiken, mitae luokalla tapahtuu, seuratessani kuitenkin opetusta. Vaan vastaellessanikin minae kuulen kuhertelevat teeret, jotka arkoina pakenevat laehestyessae, naeen pienen punaisen Anti-koirani vilahtavan puiden vaelissae haentae kippurassa. Kuuluu kohina kuin puu kaatuisi, kotkotusta ja kiihkeaeae, kimakkaa haukuntaa, metsopoikue on puussa, ahon laidassa—ja minae olen taeaellae. Minulla on ikaevae ja kaipaus, niin ettae rintaa raastaa, olen ensi kerran elaemaessae oikein todella onneton, sielussani sairas sydaenjuuria myoeten. Olen kuin vankina vieraassa vihollismaassa. On kuin elaemaeni taeaellae tulisi menemaeaen hukkaan, niinkuin olisin iaeti kadotettu. En ole osannut tutustua taeaellae kehenkaeaen, ainoa oikea ystaevaeni, Anti, istuu siellae kotona rappusilla ja odottaa minua, ja kun minua ei kuulu, laehtee vihdoin yksin metsiin, vastahakoisesti, vain aikansa kuluksi, hyvin tietaeen, ettei haen sieltae yksin mitaeaen saa.
Minaekin menen suotta aikojani metsaelle ilman pyssyae, joka iltapaeivae, jokainoa sunnuntai ja lupapaeivae, kaupungin ulkopuolelle, jossa kaeyskentelen, ja saanhan edes naehdae harakan, kuulla variksen, ja jos orava kurahtaa puuhun ja saan katsoa sen pieniin, ruskeihin silmiin ja sitae haastatella ja sille kirskautella niinkuin se minulle, niin on pitkaeksi aikaa helpompi ollakseni. Se oleskelee samoilla seuduilla ja loeydaen sen sieltae toistekin—kunnes sitten en enaeae loeydae.
Lumen tultua hiihtelen yksin enkae mene toisten poikien kanssa maekeen. Loeydaen jaeniksen jaelet, etsin niitae myoeten sen makuuksen, joka on jaeaetynyt kovaksi, se paeaesee monta kertaa menemaeaen, mutta laskee viimein niin laehelle, ettae naeen mustat korvain kaeret ja ruskeat silmaet. En aja sitae yloes, hiivin ohi, jaetaen sen siihen ja kaeyn toistekin katsomassa, kunnes sekin sitten kerran on poissa kaikkine jaelkineen.
Hankiaisten aika—on juuri se aika, jolloin mentiin isaen kanssa kokemaan haukirysiae Kurkilammin puron niskaan—enkae saa olla siellae. Sainhan sitten—muistatko, minae ja Lauri, minae isaenae, Lauri minuna— mutta sitae muistelen sitten, kun tulen siihen aikaan. Mutta nyt minae ... kaupungin laehellae on lampi, ja kaupunkilaisten rysiae rannan poreessa ... nyt minae aamulla varhain ennen kouluun menoa menen sinne ja saan naehdae vaajan tutisevan ja joskus itsekin nostaa ja tyhjentaeae jonkun rysaen.
* * * * *
Aurinkoiset, kevaeiset aamut kun istun ja luen avonaisen ikkunan aeaeressae, kun kiurut laulaa ja kaeet kukkuu ympaeristoessae ja soitto vallitsee koko kaupungin, joka ei vielae ole heraennyt paeivaelliseen pikku kolinaansa—on lauantai ja huomenna on sunnuntai. Ja sunnuntaina minae makaan aholla, laempimaen kiven kupeessa, edessaeni lintuverkko, jonka voin vetaeistae nuoralla kiinni ja verkon keskellae lintuhaekki, jossa on hemppu, joka laulaa luokseen toisen hempun, vaikka on haekissae, ja toinen tulee rakastettunsa luo, vaikka vankilaan. Mutta kun olen vienyt ne kotiin ja ruokkinut niitae paeivaen pari ja ne lakkaavat laulamasta, paeaestaen ne ensin toisen ja sitten toisen ulos ikkunasta, kourastani, jossa ne vaeraehtelee, ja lentaevaet peltojen yli toinen toisen jaelkeen.
Sitten kohtasin haenet siellae, taas yhden edeltaejistaesi. Haen tuli minua vastaan kuin ilmestyksenae minulle tuntemattomasta, semmoisesta, jota en ollut koskaan ennen naehnyt—hieno tyttoe, jonka rikkaalla, ylhaeisellae isaellae oli kaupungin komein talo sen laidassa, eristetty ja ylhaeinen, minne haen useimmittain ajoi, joskus vain kaeveli, soittosalkku kaedessae. Tiesin, milloin haen tulee ja menee, hiivin haentae kohtaamaan kuin metsaelintua ja sain haenet naehdae, mutta en koskaan tavata, en edes katsettaan. En tiennyt haenestae paljoakaan enemmaen kuin tiesin punaisestakaan tytoestae, enkae mihin haen sitten joutui. Haenellae on kirkkopaikkansa heidaen omassa penkissaeaen ylhaeaellae kuorissa, minae asetun oven suuhun naehdaekseni haenen kulkevan ohi, ihan ohitseni, jotta haenen hihansa hipaisisi minun hihaani ja ehtiaekseni heti haenen jaelessaeaen naekemaeaen, kun haen nousee rekeen, huulilla aina samanlainen hieno hymy.
Tiedaen, mikae ikkuna on haenen huoneensa ikkuna ja kaeyn joka ilta sanomassa sille hyvaeae yoetae. Menen sen alle kuutamoiltoina, kuulemaan, kun haen soittaa. Kaeyn siellae viimeisen kerran varhaisena talviaamuna, rientaeen toisten pukeutuessa, ennenkuin on astuttava rekeen laehteaekseni joululomalle. Ikkuna on pimeae, ja uudin alhaalla; edellisenae iltana se oli ollut valaistu, kaikki ikkunat, myoehaeaen yoehoen, haenellae oli tanssiaiset. Nyt tuulee raskaasti, etelaestae suurilta seliltae. Minulle on kaikki yhtae synkkaeae, pimeaeae ja toivotonta. Tiedaen, ettei haen koskaan saa edes tietaeae minun olevan olemassa, mutta sittenkin minae siinae pysyn, jossain haaveessa, jossain tulevaisuudessa toteutuvassa ihmeessae—jos haen sittenkin saisi tietaeae. Ei muuta kuin saisi tietaeae. Mutta vaikkei saisikaan, niin minae saeilytaen taemaen tunteeni omanani. Se on minulle kallisarvoinen aarre, josta kenellaekaeaen ei ole tietoa, oma kasvattini, haekkilintu, jota pidin kaedessaeni ja jonka paeaestin, kun se pyrki, sentaehden, ettae pyrki eikae tahtonut olla minun enkae saanut sitae pitaeae. Paeaetaen pysyae sille iaeti uskollisena, sillae minae en koskaan voi loeytaeae ketaeaen toista semmoista kuin haen. Tietysti en! Nythaen sille jo voisin hymyillae, mutta en tahdo, sillae nythaen tiedaen, ettae se oli siinae muodossa uskollisuutta vain omalle itselleni, tunteelleni, alkavalle, samalle, joka sitten pysyi ja pysyy yhae. Ihanteelle, semmoisena kuin se silloin ensi kerran ilmestyi. Se hetki on minulle nyt vain hauska, miellyttaevae muisto. Silloin se oli katkera kuin ikuinen ero. Tuuli huoahteli raskaasti ja kosteasti pimeaeltae ulapalta. Tornikello loei viittae. Koko kaupunki oli pimeae, vain joku tyoemiehen ikkuna jo valaistu.—“Minne se nyt juoksi? Siinaehaen se tulee. Missae sinae?”—Hevonen odotti jo valmiina valjaissa. Seurasi pitkae matka nytkyttelevaen, ritisevaen reslan pohjassa. Pitkae aamupuhde, lyhyt auringoton harmaa paeivae ja taas pitkae puhde ja pitkae yoe, pitkae matka pois,—valittava, nyyhkyttaevae tiuku vanhan takkuisen hevosen kaulassa, umpikeli,— pois, vaikka kotiin, sillae ei siellaekaeaen nyt tuntunut olevan mitaeaen lohdutusta eikae viihdytystae eikae korvausta. Vasta sitten, kun Anti ilosta ulvoen karkaa vastaan kotijaerven jaeaellae, josta se on kuullut tutun tiuvun ja hyppaeae rekeen ja nuolee nenaen, huulet ja posket,—ja minae sitten haenen kanssaan kaiket paeivaet hiihtelen Kurkisuon lumiset ulapat ja saaret ja takalistot, vasta sitten minae paeaesen haenestae rauhaan.
En kuitenkaan kaipauksestani haeneen. Haen oli poissa, kun tulin takaisin. Minulta unohtuivat haenen piirteensae, jaei vain muisto vartalosta ja kaeynnistae ja palmikosta. Jaei muutakin, jaei kaiho johonkin, jota ei saa eikae usko koskaan saavansa, mutta jota kuitenkin ihmeenae odottaa. Enkae tiedae mitaeaen sen kauniimpaa ja suloisempaa kuin sellainen kaiho, silloin kun se ei kalva, ensimaeinen tietoinen onnenkaipuu, selvae ja maeaeraetty, vaikka haemaerae, kirkas, vaikka utuinen, hyvin kaukaisen onnenmaan ikaevae, saavuttamattoman, mutta kuitenkin saavutettavan kaipuu, vaikkei sillae hetkellae tiedae, milloin ja miten. Ja sama se, vaikkei mitenkaeaen eikae milloinkaan. On vain ilo kaivata ja nautinto kuvitella.
Vaistosin sentaeaen jo silloinkin tulevan, tietaemaettoemaen onnen yhden ehdon: ettae on vaaroja, joita on vaeltettaevae, epaepuhdasta, josta on peseydyttaevae, rietasta ja rumaa, jota on paettava, rikkaruohoa, jota on kitkettaevae joka ilta ja aamu, jotta sielu pysyisi hoidettuna kuin aeidin taimilava, josta haen poimii pienimmaenkin ohdakkeen ja vesiheinaen enteen—ja minae paeaetin ja minae koetin ja minae voitin. Se oli uutta voittamista joka paeivae, kilpasillaoloa, aina edistyvaeae ennaetystae, mikae antoi varmuutta ja uskallusta ja myoeskin ylpeyttae.
Ja silloin minae myoes paeaesin kosketuksiin sen kanssa, mikae on kaunista, suurta, jaloa ja ylevaeae. Sinae kai nyt taas tulit siinae muodossa minua vastaan, kiersit taas sitae tietaesi eteeni, hiiviskellen hyvaenae haltijana ympaerillaeni. Minne minae liikuinkaan, haparoiden, ojennellen sokkoisia sormiani, aina tulin kehaeaen, jossa kohtasin sen, minkae sitten saavutin. Vaikka vielae vaeistyitkin, niinkuin haamu, niinkuin metsaenneito, jota kuvittelin kuulevani, jonka vilahtavan viidakossa, vaikken koskaan saanutkaan naehdae, et milloinkaan kaikonnut minusta ulkopuolelle sen kehaen, jossa oli liikuntapiirini.
Jos osaisin, runoileisin taehaen ylistysrunon runoudesta, siitae suuresta ja jalosta, joka selvittaeae omat haemaeraet aavistelut, tulkitsee, mitae ei ymmaerrae, ottaa hoitoonsa sydaemen hauraat, hapuilevat aaluvat, asettaa ne aurinkoon ja antaa niille siinae sijan, suuntaa vaistoilevan varren kasvamaan sinne paein, minne sen on kasvettava ja kostuttelee sen arkoja juuria. Harmaakattoisen, rakoseinaeisen, nokiuunisen, ikaevaen koulupoikakammion seinaet hohtavat ja kuultavat laepi, se on kuin lasinen maja keskellae lumottua puutarhaa, missae eletaeaen kaikki elaemaenilot, tapahtuu ja toteutuu kaiken maailman kaunis minun silmieni edessae ja minae elaen mukana, niinkuin kaikki olisi minun. Elaen ihmetellen ja iloiten ominani toisten ilot ja onnet, joskus myoes heidaen surunsa surren, mutta ainoastaan sen verran, etten sorru.
Mistae lienen saanut luettavakseni ne kirjat—en muista—jotka lukitsivat ja iaeksi liittivaet minut sinuun ja siihen, jota minulla ei vielae ollut, mutta jonka taeytyi tulla, ja ellei tullut se, olkoon mikaeaen tulematta, elaen elaemaeni erakkona itsessaeni, elaen sen kuvitellen, ettae minulla se on, vaikkei olisikaan—tunteitten ihanne.
Enkae elae ainoastaan taessae tunteiden onnessa, saan jo silloin ja rinnan sen kanssa aavistusta siitae onnen hurmasta, jonka antaa aate, kun heraeae halu ajatella ylevaesti, pakko toteuttaa, mitae pitaeae oikeana ja totena, niinkuin se ja se sankari, ritari, marttyyri— taistella, kaatua ja kuolla. Minae sanelen: “enempi kuin elo moinen kuolo.”
Haen ystaevaeae innostuakseni naeistae yhdessae, en loeydae ketaeaen, joka hehkuisi niinkuin minae. Katsovat minua kummanaan, pitaevaet minua joskus hauskuutenaan ja huvinaan, useimmiten pilkkanaan, olen heille haaveilija —niinkuin kai olinkin—mikae oli heistae sama kuin houhottaja, niinkuin kai myoeskin olin.... Arkiuduin omiini. En tavannut vastakaikua mistaeaen muusta kuin itsestaeni, ainoastaan metsaeni minulle vastasi, taemaen oman maailmani ranta, taemae eraemaani, taeynnae omia ihmeitaeni. Siinae elin aina siihen asti, kuin se sittemmin oli myoeskin sinun. Sillae elimmehaen uudelleen nekin ajat yhdessae, sinae tahdoit sen, sanoit tahtovasi paeaestae toverikseni siinaekin ajassani, tutustuaksesi silloiseenkin sieluuni—muistatko ne talvi-illat, kun luimme yhdessae kaikki ne kirjat, nyt kultakirjaisiin kansiin sidottuina—tuossahan ne ovat vielaekin!
Oli torin varrella talo, rikkaan kauppaneuvoksen, ikkunat niin alhaalla, ettae voi naehdae kadulta sisaeaen. Iltaisin paloi siellae aina lamppu poeydaellae sohvan edessae. Sen ylaepuolella seinaellae oli tauluja: metsoja soitimella, teiriae metsaepolulla, tyyni lahdelma, jossa kellui vesilintuja, keskimaeisenae seinaellae suuri kotka, joka nosti ilmaan valkoista jaenistae kaatuneen hongan alta.
Joulun alla on siellae kerran taidenaeyttely, kaikki mitae kaupungista on saatu kokoon, haeveliaeiden koeyhien hyvaeksi.
Mies kantaa neuvoksen portista yhtae ojokaesin paeaensae paeaellae naeyttelyyn, minae juoksen haenen jaelessaeaen, kurkistan alle, seuraan kouluun saakka, haen asettaa sen hetkeksi kaeytaevaeaen ja minae saan katsella sitae siinae, kunnes haen laehtee noutamaan toista ja minae seuraan mukana ja odotan portilla, reputan taas miehen jaelessae ja saan taas naehdae, seuraten kuin naelkaeinen leipaepalaa. Sillae tavalla minae saan naehdae kaikki taulut, jotka mies kantaa siitae talosta ja muista. Lopulta ne ovat kaikki rivissae, koulun kaeytaevaessae. On lupapaeivae, siihen keraeytyy muitakin poikia, mutta tulee myoes joku herra ja ajaa meidaet pois. Vaan minae olen naehnyt tarpeeksi sillae kertaa.
Olen saanut silmaetae uusin silmin entiseen maailmaani, eraemaahani ja sen elaemaeaen. Minulle alkaa kaikki elaeae tauluina, sekae se, mitae senjaelkeen naeen, ettae varsinkin se, mitae olen ennen naehnyt—kurjet, kun ne ojentelevat kaulojaan, koikkivat ja lentaevaet—koirani, kun se istuu pihamaalla minua odotellen—jaenis makuullaan naereen juuressa. Minulle tulee palava jano naehdae tauluja yhae enemmaen. En saa niitae naehdaekseni muualta kuin kauppaneuvoksen ikkunasta, johon ne ilmaantuvat taas, kun naeyttely muutaman paeivaen jaelkeen suljetaan. Sinne en paeaessyt, sillae minulla ei ollut sitae markkaa, minkae paeaesylippu maksoi.
Sain sen sijaan kaesiini kuvakirjoja, sen verran kuin niitae sain. Mutta yksi niistae avasi minulle koko Suomen. Sieltae loeysin meidaen oman kirkon ja pappilan ja Koiraniemen, virran ja vesilintuja siinae kaislikon reunassa, ja pappilan laiturin, puuttui vain punainen tyttoe sen paeaestae, mutta sen minae sijoitin siihen itse.
Loeydaen vielae jostain kuvitetusta sadusta neidon kuvan, jonka alle on kirjoitettu 'totuuden jumalatar'. Sen otsarivasta loistaa taehti ja sen kasvot saeteilevaet oikeutta ja ankaruutta ja ylevyyttae.
Oli kevaeinen paeivae, jaeaet olivat juuri laehteneet ja kesaelaivat tulleet. Puut tekivaet lehteae koulun pihalla, aurinko laemmitti seinaeae ja kivijalkaa. Etelaestae huokui leuto tuuli. Seisoin siinae ja odotin muutamien muiden poikain kanssa laulajatarta, jonka tiesimme tulevan vaelitunnilla harjoittamaan juhlasalissa, laulaakseen siellae illalla. Pyraehtaeae portista sinivalkoinen neitonen, silkkiae kahisten, helmat hulmuten tuulessa. Haen astuu valkoisin silkkikengin joustavasti kuin lintu kahisevassa vasta ajetussa hiekassa, kaedessae paeivaevarjo, keltainen paeaeltae ja punainen alta. Se rasahtaa suppuun. Haen huomaa meidaet, hymaehtaeae, nyoekaeyttaeae meille paeaetaeaen ja ponnahtaa juoksuaskelin rappuja yloes.
Juhlasalin ikkunat ovat auki, kaikki. Haenen askeleensa kaikuvat ulos, nyt haen on salissa meidaen kohdallamme. Haen laulahtelee siellae kulkiessaan, vaikenee, helaehyttaeae pitkaen saevelen soittokoneesta, juoksutellen kimakimmasta karkeimpaan. Sitten haen laulahtaa aeaentaeaen koettaen, keskeyttaeae, alkaa uudestaan, visertaeae, visertaeae. Vahtimestari sulkee ikkunat ja sitten kaikki kuuluu heikommin.
Kun haen palaa, olemme yhae siinae. Haen kysyy hymyillen, mitae varten me seisomme siinae. Minua rohkeampi poika sanoo:—“Me kuunneltiin teitae.”—“Onko teillae lippuja?”—“Ei ole.”—“Taessae on”.—Haen pistaeae sormenpaeaensae pieneen samettisalkkuun ja ottaa sieltae tukon lippuja, jotka antaa meille. Tuuli on paiskannut portin kiinni, me hyoekkaeaemme sinne ja repaeisemme auki molemmat puoliskot. Haen nauraa heleaesti ja valkoiset hampaat vaelkkaeae.
Minae paeaesen laulajaisiin! Minae olen saanut haeneltae itseltaeaen lipun! Minun taeytyy kiilloittaa kenkaeni, joita ei koskaan ennen ole kiilloitettu, lainata kaulus ja kravatti toverilta, jolla niitae on monta, kaeydae leikkauttamassa tukkani.
Loeydaen seisomapaikan salissa uunin kulmassa, sillae lippuni on seisomapaikka. Kateederi on siirretty nurkkaan. Koulun kello seisoo, sen molemmat luodit on pantu ikkunalle, lyoemaeluoti ja kaeymaeluoti, koulun vanhan kellon, joka on yhtae arvokas ja yhdenarvoinen kuin rehtori, ja joka ei kenestaekaeaen vaelitae eikae ketaeaen kunnioita, ei keneenkaeaen mukaudu, vaan kaikki siihen, joka saa kaeydae rukoustenkin aikana ja lyoedae rehtorinkin puhuessa, sen on taeytynyt vaieta, sen heilurin pysaehtyae, se tyttoe on sen niin maeaeraennyt, haentae ei saa haeiritae.... Se laulahtaa lyhyen saeveleen seinaen takana rehtorin huoneessa, sen aeaeni hulmahtaa oven taeydeltae sisaeaen, kun rehtori avaa oven ja kumartelee siinae taakseen huoneeseen ja tulee punastuen, vanha rehtori punastuen, saliin, jossa kaupungin hienosto ja koko opettajisto ja niiden rouvat istuvat koulun penkeillae, meidaen penkeillaemme, kuin koulupojat, harras, kunnioittava ilme kasvoillaan.
Lintunen liitaeae sisaeaen ja astahtaa korokkeelleen, valkopukuinen, keltapalmikoinen, kaedessae kimppu punaisia ruusuja, jotka haen asettaa soittokoneen kannelle. Haen tervehtii kaikkia, yli salin, katse kuin valoviuhka koskettaen kaikkia, minuakin.
Haen on hymyillyt—sitten haen yhtaekkiae on kaeynyt totiseksi, melkein surulliseksi—sitten haen riemahtaa—sitten haen laulaa iloisen laulun, toisen vallattoman, veitikkamaisen,—sitten taas kaihoisan kansanlaulun-—olen heti haenen vallassaan, haen nostaa, laskee, heittelee, viehaettelee mihin tahtoo—minae olen kuin lehti virran vietaevaenae, tahdoton tyynessae virissae, samoin kuohujen pyoerteessae, samoin kiven huopeessa kieriessaeni, nauttien siitae, riemuiten, meninpae mihin menin, odottaen yhae uutta, huieten pyoertymyksestae haenen vallassaan, voimatta, tahtomatta vastustaa—menettaeen tajuntani kaikesta muusta.
Haen laulaa erikoisesti minulle, yksinomaan minulle—on tullut enkeli taivaasta ottamaan minua sinne. Olen kuin irtautunut jostain, luonut yltaeni jotain, vapautunut aineesta ja maasta, minulla on uudet, kiiltaevaet vaatteet. Loeydaen itsestaeni uusia tunteita, sanomattoman riutuvan onnen, itkun ja hurman—ei vain kaivattuna, vaan toteutuneena. En saa koskettaa haentae, en tarttua haentae kaeteen—voi autuutta, jos saisin!... Minusta taeytyy tulla jotain muuta, jotain parempaa, jotain suurta ... mitae, en tiedae, ainoastaan tunnen.
Ettae jotain niin ihanaa on!... Ettae niin voi laulaa ja olla! Ettae on sellainen ihminen! Taessae karussa koulusalissa, naeiden kolkkojen vankilaseinien sisaellae!
Haenet saatettiin kotiinsa kauppaneuvoksen taloon ... ylioppilaat laulavat haenelle yoellae, haen tulee ikkunaan, josta olen katsellut tauluja, kiittaeae, seisoo, niin kauan kuin laulavat, kiittaeae taas ja katoo. Vaeltelen koko kesaeisen yoen puistossa ja rannoilla, odottaen aamua, jolloin haen laehtee. Haen seisoo laivan kannella, syli kukkia taeynnae, haen taittaa niitae ja heittaeae laivan loitotessa sulavalla liikkeellae niitae alas jaeaehyvaeisiae huiskuttavalle saattovaeelle. Saan yhden lennosta kiinni—ei mikaeaen satu ole ollut minulle niin kaunis.
Haen oli viimeinen edeltaejaesi. Haen meni sinne, mistae sinae tulit. Ei ole enaeae pitkaeltikaeaen siihen, kun tulit.
Aarretulet jo palavat kaetkoejensae yllae.
Olen muistellut naeitae pyhaeisin. Arkena minulla ei ole aikaa, sillae minulla on taessae talossa kaksin verroin tyoetae nyt, kun laehdit, ja minae tahdon hoitaa sitae niinkuin sinunkin aikanasi, ja yhtae hyvin yksin kuin me ennen kaksin. Olen yhae ainaisen valvontasi alla, ja ehkae minae juuri siksi naeissae toimissani niin viihdyn. Mutta pyhaenae minae puhelen kanssasi. Pyhaethaen olivat aina ennenkin naeille pyhitetyt.
Katselin, mitae taehaen saakka olen saanut poimituksi naeitae muistojeni kukkia. En ole saanut sieltae esiin muuta kuin kukkia, eikae siellae liene muuta ollutkaan. Vai muistanko vain ne, kukat kevaeiseltae niityltae. Tahtoisin sanoa “pyhaeiseltae”. Sillae kukkaniitty pyhaenae poimittaessa ei ole sama niitty kuin arkena. Oli aivan toinen helotus heinikossa, kun lapsena juoksin sinne pyhaeaamuna, pyhaevaatteet yllae, pestyt ja valkoiset, ja itsekin pesty ja puhdas. Ruiskukka sinertaeae sunnuntaina toisin kuin maanantaina. Mikae sen tehnee? Oma juhlamielikoe? Juhlamieli sen tehnee—sillae samoin oli juhlapaeivaenae minae tahansa, olipa nimi-tai syntymaepaeivae, haeaet, ristiaeiset tai—hautajaiset. Kun pikkusisar oli kuollut ja pantu valkoiseen kirstuunsa,—haen, joka syntyi silloin, kun kaeki tuli pihaan,—ja aeiti sanoi: noutakaa lapset, kieloja!—niin me pyoeraehdimme niitae noutamaan, kilvan, hypellen ja viserrellen, ja poimimme ne ja panimme sen pieniin, kalpeihin kaetoesiin, jotka lepaesivaet ristissae rinnan paeaellae valkoisella kuolinliinalla—enkae ymmaertaenyt, miksi vanhemmat ihmiset itkivaet. Silloin oli kesae ja aurinko paistoi—on muuten merkillistae, etten naeiltae ajoilta muista ainoatakaan kesaeistae sunnuntaita, ettei olisi ollut tyventae ja kirkasta ja herttaista, tai jos tuuli, niin aina etelaestae. Niinkuin nytkin: hellae tuuli liikuttelee uutimia, ikkunasta naekyy kirkko ja avatut tapulin luukut, aesken siellae soitettiin yhteen ja nyt kai siellae on saarnan aika, koska kellot riippuvat liikkumattomina.
Kuinka monet miespolvet lienevaetkaeaen tuon taestae naein naehneet, ja kuinka monet tullevat naekemaeaen! Taemae sama ikkuna etelaeaen, sama tuuli, sama sunnuntaimieli—enkae saa taehaen iaeksi jaeaedae. Jos voisi nukahtaa poeytaensae aeaereen ja parta kasvaisi kuin Barbarossalla— olisin valmis laehtemaeaen vasta sitten, kuin saapuisi noutajatar nostamaan siitae unesta toiseen, ikuiseen, jonka ei sanota olevan unta, vaan iankaikkista valvomista ilman uupumusta ja levon tarvetta.
* * * * *
Taehaen saakka minulla siis ei ollut arkea elaemaessaeni.
Mutta nyt leviaeae ympaerilleni arki, niinkuin harmaa, yli koko taivaan rannan ulottuva pilvi, niinkuin hiljalleen kumoutuvan kattilan reuna. Ei kyllaekaeaen kokonaan laepikuultamaton, mutta kuitenkin paeivaen peittaevae, auringon ottava, harmenemistaan harmeneva ja harmentava. Ei linnut laula, ei haltijat hiivi. Se laskeutuu alas, sakenee heraiseksi usvaksi, ei niin sakeaksi, ettei laehimpiae naekisi, mutta naekoepiiri ei ulotu edemmae kuin portinpieleen. Ei kuulukaan mitaeaen. Suhahtaa joskus kuin siipi—missae? Tulee joku lintu naekyviinkin ja menee—mutta minne? Ei istu puuhun, ei laskeu jaervelle, ei katoa kaukaisuuteen, vaan niinkuin nuoli ammuttuna huopateltan seinaestae sisaeaen ja seinaestae ulos, reikaeae jaettaemaettae. Harrin kuin kala veden pohjassa, ympaerillae sen ontto, ahdas, aina yhtae pieni naekoepiiri.
Aivan paeinvastoin kuin se lapsuuteni sumuharso, joka liikehti auringon alla, repeili, aukeili ja naeytteli aukeamiensa laepi niemiae ja saaria ja rantoja ja ulapoita. Taestae ei osaa mihinkaeaen ulos, taessae ei tee mieli edes haparoida niinkuin pimeaessae. Ja kuitenkin pitaeisi olla matkalle laehdoen aika, ja olisi noustava siivilleen loeytaeaekseen elaemaensae ja onnensa ja niiden tarkoitusten tien paeaen.
Taemae on sitae aikaa—ensimaeisen ja ainoan ylioppilasvuoden—jolloin olin eksyksissae sinusta, en missaeaen kosketuksissa kanssasi, jolloin olin kadottanut kaipuunkin sinuun ja kaikkeen, mikae oli yhteydessae kanssasi. Johdot entisyyteen, eraemaahankin, kaikkein rakkaimpaani ja tutuimpaani, ainoaan ystaevaeaen, olivat katkenneet. Sieltae ei kuulu minulle mitaeaen. Minut oli maeaeraetty siirtymaeaen muuanne, tehtaevaeni ja tulevaisuuteni ovat muka toisaalla, lukutiellae, jollain semmoisella—mutta ei sinnekaeaen ollut sielun johtolankoja. Sisaeaeni ei tunge mitaeaen ulkoapaein herasumuisen ympyraen ahtaasta piiristae.
En saa sieltae mitaeaen, missae tuntisin tarpeen uudelleen elaeae, voidakseni edelleen elaeae. Se oli tyhjyyden ja onton kumahtelun aikaa elaemaessaeni, sillae siinae ei ollut mitaeaen siitae, mikae siinae sitten on ollut tarkoitusta, mikae siinae on ollut sinua.
Siinae oli sinua vain sikaeli, mikaeli tunsin sinua menettaevaeni, enkae laeheskaeaen aina tuntenut edes sitaekaeaen. Olin uskoton kaikelle, mille olin, aesken yloes aatteiden ja ihanteiden aurinkoon kimmotessani, lupautunut olemaan uskollinen. Tein melkein aina sitae, mistae tiesin, ettei olisi pitaenyt. Menetin uskot, haaveet, heitin pois aatteet, niinkuin vanhat vaatteet. Menetin mielestaeni oikeuden haeneen, johon olin vaistonnut tulevani yhtymaeaen, joka kerta kuin tein jotain, jota ei olisi pitaenyt. Mutta en siitae vaelittaenyt. En vaelittaenyt edes katua. Tapasin silloin taelloein paremman itseni, pidin sitae hetkisen uteliaana kourassani, mutta kun se pieni lintu sykki ja alkoi laemmittaeae, kouristin sen kuoliaaksi, paeaestaemaettae sitae lentoon. Se ei saanut tulla takaisin toiste minua muistuttamaan ja haeiritsemaeaen. Hymaehtelin parhaita muistojani, kun ne sittenkin joskus tulivat yllaettaeen. Nauroin itselleni ja muille lapsellisia tunteitani, kaihoisia kuutamohaaveiluja, ihastumisia ja puhtauden ihanteita. Huumaavin haaveeni oli ollut olla puhdas sille, joka oli tuleva. Mutta mikae oikeus kenellaekaeaen on minuun? Mitae velvollisuutta minulla on kaeydae tilille? Jos haen joskus kysyy, sen haeneltae salaan. Saatoin silmaeae raepaeyttaemaettae, kun minulle sopi ja etuni vaati, valehdella mitae hyvaensae, kenelle hyvaensae. Ei ole mitaeaen sitovaa eikae velvoittavaa yli sen, mihin ei itse tahdo itseaensae velvoittaa. Sen verran olit vielae herrani ja mestarini, ettae naein ajatellen ja tehden tunsin sinut kieltaevaeni.
Olisin voinut pettaeae, jollei olisi ollut pelkoa ilmitulemisesta. Taeytyyhaen maailmassa menestyae, mutta ei maailmassa menesty, ellei itse pidae itsestaeaen huolta. Itsekkaeisyys ja itsensaesaeilyttaemisvaisto on annettu avuksi ja aseeksi. Asuintoverini, vanha ylioppilas sanoi: “Viettele tuo tyttoe, hullu olet, jollet sitae tee—tekee sen kuitenkin toinen”—kai olisin senkin tehnyt, jos olisi ollut tilaisuutta—tein sen ajatuksissani. Tapaan itsessaeni itsekkyyden, omahyvaeisyyden ja sydaemettoemyyden kuiluja, joihin katselen pyoertymaettae, haepeaemaettae, punastumattakaan—sillae semmoisiahan ovat muutkin.
Se aika minua nyt tympaeisee—alkoi muuten tympaeistae jo piankin, ja siksi kai sitae myoes niin pian pakenin. Riennaen sen yli kuin vetelaen suon, joka on raemmittaevae, paeaestaekseen toiselle rannalle.
Mistae se tuli taemae? Siitae kai, ettae olin heikko ja henkisesti turvaton. Kuljin siinae sumussa, ilman johtotaehteae, ilman toverillista tukea mistaeaen —ei mitaeaen henkiheimolaisuutta kenenkaeaen kanssa siihen, jota sielu ja sydaen tarvitsee. Kaikki oli suunnattu ulkokohtaiseen. Elettiin isaenmaallisuuden, suomalaisuuden humussa, puoluekiihkossa, joka repaeisi ja innostutti—mutta se oli taistelua, kansalaissotaa, veljesvihaa, sotatilaa—se oli kuin leirielaemaeae, jossa ei ole aikaa sisaeisen elaemaen arvoille. Juhlapuheinnostusta, kvartettilaulutunnelmaa, joukkohuumausta, ei mitaeaen yksiloellistae ylentymistae. En saanut itseaeni varten kiinni mistaeaen erikoisesta, se oli kaikki ylimalkaista ulkonaista touhua. Ja kaikkein korkealentoisimmatkin juhlat paeaettyivaet juominkeihin ja juomingit laitakaupungille.
Ei ollut henkiae ilmassa, eivaet mitkaeaen salaperaeisyyden siivet suhisseet ympaerillaeni niinkuin ennen taetae aikaa, ei naekynyt hyvaen haltijan jaelkiae millaeaen vitilumella—vuokra-asunnot, kapakat— katupoikaelaemaeae, oltiinpa sitten “talolla” tai toveripiireissae, teatterissa tai kapakassa ... oli tunnussanana: “Ei saa olla tuntehikas”.... “Ei ole elaemaeae kuoleman jaelkeen”.... Ja me sanelimme sitae runoa, jossa mustalainen laulaa:
Entae jaelkeen kuoleman? Kukapa sen tietaeae, tuskin tutkimistakaan asia tuo sietaeae: kuihtuu kukka, kaatuu puu, linnun laulu lakastuu. Niin kaey elaevitten. Mikaes tulee sitten?
En loeytaenyt henkiheimolaisuutta. Tovereita oli, mutta ei ystaeviae eikae yhteisymmaertaejiae. Menen mukana, panen sieluni pohjiaan myoeten semmoiseen, joka ei ole minun, ja ihastun siihen, valheellisesti, teennaeisesti, vain tempautuen, ja on seuraavana paeivaenae tekokiihkoisuuden kohmelo. Ei ole taemae minua, sen tunnen, se on vierasta vieroa.
Olihan minulla taehaen saakka ollut olevinaan jonkunlainen uskokin, se kaikkein ihmisten yhteinen, kaunis kyllaekin ja turvallinen—soudetaan suvisena sunnuntaiaamuna tyyntae salmea, ohi pappilan, kirkon rantaan, noustaan sen maeelle, tervehditaeaen juhlavaatteisia tuttavia, pistetaeaen ystaevaellistae kaettae, kysytaeaen kuulumisia, seisotaan katsomassa pappien tuloa lehtikujaa myoeten ja heidaen vieraitaan hienoja herrasvaekiae—kajahtaa urkujen ensi saevel—mennaeaen kirkkoon-—istumme ja veisaamme ja kuuntelemme pappia, tiedaemme, mitae haen puhuu, vanhaa ja tuttua, mutta kuuntelemme kuitenkin—mieli ylenee yhteisestae virrestae, kaey hartaaksi rukouksista ja messuista ja heltyy ripistae ja on tyytyvaeinen vapauttavasta amenesta. Sama jokapyhaeinen ateria, mutta ateria kuitenkin, jota mieli vaatii viikokseen, ei muista nautittuaan, mutta kaipaa, jos olisi jaeaenyt ilman. Jota varten taeytyy naehdae se vaiva ja naekeekin mielellaeaen, ettae laehtee pitkienkin matkojen takaa taipaleelle, samalla tosin muitakin asioita ajaakseen, olemaan yhdessae henkiheimoisten kanssa, sanoakseen toisten kanssa kuinka koneellisesti tahansa: uskon,—yhteinen asia ja yhteinen usko, mikae antaa tukea ja turvallisuutta, karsina, aita, jonka sisaessae on viihdykaestaekin—oli minullekin, minkae huomaan siitae, ettei ollut viihdykaestae, kun laumasta haihduin.
Oli hyvae, miltei huoleton olla, kun tiesi ja uskoi, ettae vaikka et omin voiminesi mitaeaen mahtaisikaan, viimeisessae tiukassa tulee apu, ettae on se, joka ei hylkaeae eikae heitae, ei kaikkein kurjinta ja vaivaisinta ja avuttominta ja ansiottomintakaan. Kaikki on sovitettu, kaikki pestaeaen pois. Ei niin, ettei itseni pitaeisi tehdae kaikkea voitavaani, ponnistaa viimeisimpaenikin, vaan ettei tarvitse joutua epaetoivoon, ei pelaetae lopullisesti sortuvansa, ei jaeaedae oman onnensa nojaan, ei kaatua oman avuttomuutensa ojaan. On kuin vakuutettu sekae tapaturmaisen kaatumuksen varalta ettae jokapaeivaeisen lankeemuksen varalta ja iankaikkisen kadotuksen varalta—saaden voimiensa ja varainsa mukaan suorittaa vuotuinen eraensae, tietaeen, ettae pyrkimys ja halukin merkitaeaen muistiin eikae vain saavutus. Mutta kun se ei ole vain armon, vaan myoes ansion varassa, niin se ponnistaa pyrkimykseen ja saavutuksiin. Siinae yhteisuskossa oli minun hyvae olla.
Mutta sekin meni minulta siellae niinkuin sunnuntaipurjehtijan purje kaatuu kumoon yllaettaevaessae niemen nenaen salavihurissa, toverien remussa. Syytin purjetta ja purtta niinkuin pakana epaejumalaansa, silloin kun taemae ei auta, uhreista huolimatta. “Mikae sinae olet, ethaen kyennytkaeaen palvojaasi pelastamaan, vaan heitit oman onnensa nojaan?”—ja tapaa itsensae pulikoimassa emaepuun paeaellae. Vanhan lapsuuden uskon viimeiset rippeet karisti tuo toveri, asuintoverini, vanhempi minua, rappiolle joutunut, vippivelkainen, joka ei uskonut mitaeaen, mutta tiesi kaikki, oli pilkallinen, teraevae, kaiken arvostelija ja repijae, kaiken ivaaja, eniten itsensae. Paha henkeni—ja sittenkin hyvae.
“Jumalan uskon", puhui haen kerran, “omalla tavallani tosin, teoriana, joka tarvitaan selvittaemaeaen yhtae ja toista, mutta olkoon menneeksi, ettae Jumala on, ylin jaerki, ylin johto tai jotain semmoista, mutta ei haenellae ole poikaa, jonka muka laehetti maailmaan kuolemaan ihmisten syntien edestae.”
Uskalsin sentaeaen, haenen varmuudestaan huolimatta, taellae kertaa huomauttaa, ettae kun se kuitenkin on raamatussa niin, ja kun raamattu on jumalansanaa—?
“Ja sinae uskot?”
“Totta kai.”
“No, olkoon sitten, mutta ei raamattukaan anna tukea sille, ettae Jeesus oli Jumalan poika. Haen oli ihmisen poika, siis ihminen, niinkuin haen itsekin sanoo.”
“Sanoo haen itsestaeaen toisinkin.”
“Sanoo kyllae, luuli, ei ehkae tiennyt niin itsekaeaen, kuvitteli olevansa ja ehkae kuolikin siinae harhaluulossa, vaikka minae kyllae sitae suuresti epaeilen, ettei haen sittenkin olisi tullut toisiin ajatuksiin, jos ei ennen, niin ristinpuulla, ylenannettuna, kahden varkaan vaeliin.”
Haen kaevi sitae todistamaan, ettae Jeesus ei ole jumalanpoika—haen toisessa vuoteessa, minae toisessa, oli aamuyoe, oli oltu vuosijuhlassa.
“Mutta silloinhan menisi kaikki myttyyn, syntisen lunastus, pelastus?”
“Vaikka menisikin, minun puolestani menkoeoen ja on mennytkin—se nyt on eri asia, joka ei kuulu taehaen. Mutta ei sen tarvitse mennae siihen. Jos sinun on vaelttaemaetoentae uskoa johonkin itseaesi parempaan, ylempaeaen, valittujen avustajaan, syntisen koiran suosta nostajaan, niin usko Jeesukseen itseaesi parempana ihmisenae, ihanneihmisenae, taeydellisimpaenae, joka on elaenyt, koeta jaelitellae haentae, jos voit—ja onhan niitae muitakin: Sokrates, Franciscus Assisi, marttyyrit, historia on taeynnae niitae schutsmanneja—minae en vaelitae. Mene yliopiston kirjastoon ja lainaa ja lue Bibelns laera om Kristus—Rydberg myoes todistaa, en muista nyt, kolminaisuudestako vai Kristuksen jumaluudesta—ettae kaesikirjoitusten jaeljentaejaet ovat lisaenneet eraeitae paikkoja—vississae tarkoituksessa, niinkuin on todistettu.”
“Todistettu?”
“On, usko minua, siitae ei ole epaeilystaekaeaen, ettae eraeitae paikkoja on jaelkeenpaein lisaetty, ensin sulkujen sisaeaen, sitten viety tekstiin, sitten jaetetty sulut pois, sitten alleviivattu ja lopuksi painettu ne paikat lihavalla raamattuun.”
Haen sanoi sen niin varmasti, niinkuin se olisi ollut itsestaeaen selvae vastaanvaeittaemaetoen asia, tieteellinen totuus, aikoja sitten ratkaistu. Sitten haen haukotteli ja nukkui samassa.
Eikoe siis olekaan lunastusta, ei pelastusta, ei mitaeaen apua ulkoapaein, ylhaeaeltae paein, taessae kurjuudessa? Eikoe ihmisellae olisi apua muusta kuin itsestaeaen, eraeaestae esimerkistae, jota on koetettava noudattaa? Mahdollisuuskin, ettae niin voisi olla, huimasi, juuri kuin olin menettaenyt yhden tuen, naeytin saaneeni toisen.... Ryhdyn siis rakentamaan sille pohjalle. Alan jo huomenna, rupean pyrkimaeaen ihanne-ihmiseksi, kaeyn toteuttamaan—semmoinen paeaetteleminen kaey pian sillae iaellae. Heraesi uhmakin. Kaikki voimat kokoon, kaiken heikkouden uhallakin! En ole vielae suossa suuta myoeten. Uin maihin omin avuin, vaikkei pelastusrengasta ristinpuun korkeudesta minulle heitettaeisikaeaen.
Minae yhtaekkiae luulin omistavani sen voiman, ihmisen oman voiman. Olin ainakin saanut oljenkorren. Miksei toinen ihminen voisi sitae mitae toinenkin? Haen on voinut kuolla, miksen minae voisi elaeae. Tuntui kuin minussa sinae yoenae olisi tapahtunut suuri ihmeellinen heraeys.
Tahdoin sanoa sen haenelle heti aamulla, kuulla, mitae haen ajattelisi. Olin ollut haenen oppilaansa huonossa ja hyvaessae. Haen nukkuu ja kuorsaa. Heraettyaeaen haen on kaertyinen, paeivaen haen juoksee rahaa lainaamassa vekseliensae uudistuksiin. Vasta illalla haen virkoo kapakassa ja on valmis aatteilemaan.
Vaikka pelkaeaen, ettae haen tavallisuutensa mukaan pilkkaa, en nyt vaelitae. Haen kuuntelee intomielistae ihastustani elaemaeni uuteen ohjelmaan. Haen yhtaekkiae ei pilkkaakaan. Katsoo minuun surumielisesti ja saeaelien.
“Tee voitavasi, koeta parastasi, minaekin olen koettanut useampaan kertaan sillae pohjalla. En koeta enaeae—ei ole ollut siitaekaeaen apua. Henki on altis, mutta liha on heikko. Se on ihana paikka raamatussa, ylen ihana ja tosi kuin Jumalan sana. Mutta ehkae sinae onnistut. Minae en viitsi enaeae, olen kaikessa tapauksessa mennyttae miestae. Minae kerron sinulle, missae maeaerin en onnistunut. Koetin viimeksi muutama paeivae sitten—jaa, kai se oli pari kolme yoetae sitten—milloin minae olin viimeksi koko yoen poissa ja tulin ihan maerkaenae kotiin?”
“Lauantaina.”
“Niinpae niin, sunnuntaita vasten, se sopii. Paeaedyin lopulta sinne, 'Punaiseen helvettiin', Svean luo. Se on muuten ainoa helvetti, joka on olemassa ja jossa olen ollut ja jonne aina menen—sitae toista ei, ikaevae kyllae, ole, siellae olisi sielun ainakin laemmin olla. Nyt ruumis kuopataan kuin koira ja sielu menee kankaalle ja menkoeoen—mutta minae olisin ennemmin tahtonut mennae mereen, ja johan minae sitae varten meninkin sieltae jaeaelle Ursinin kallioiden kohdalta, mihin Groohaaran punainen majakkatuli pilkottaa. Katso, minae olin heraennyt siellae—hyi!—tyhjae kukkaro, tyhjae ruumis, tyhjae sielu ja paha maku suussa. Oli ihan tyven vastasataneen lumen jaelkeen ja paistoi aamuyoen kuu. Sirpalesaaren ulkopuolella oli musta meri. Pelastus, vapautus, unhotus! Ei, vaan oma voima, viimeinen ponnistus, nyt minae sen teen, kuolen pois kaikesta suuresti, jalosti, hienosti, naeytaen itselleni, naeytaen koko maailmalle, kuolen itse omien syntieni sovitukseksi, kuolen niinkuin roomalainen ammeeseen—Suomenlahden lainehisin. Raehjae! Siitae ei tullut mitaeaen.... Mikae epaetoivo ja haepeae, ettei taaskaan ollut kestaenyt, oli antanut jalkansa luiskahtaa, otteensa heltiae— ratkaisevimmalla hetkellae—ja kun se niin heltii ratkaisevimmalla hetkellae, heltii se aina. Tiedaetkoe, miksi minae olen taemmoeinen? Siksi, ettei minulla elaemaessaeni ole ollut ketaeaen, joka olisi minua rakastanut. Jokaisella pitaeae olla elaemaessae joku, joka haentae rakastaa ja jota haen. Solvejg! Lue se kirja. Onko sinulla tulta?”
Istuimme Esplanaadin kaiteella, jonne olimme joutuneet, kun ravintola oli suljettu. Haen sai tulta ja sytytti. Putoili leppoisasti lunta.
“Minae tallustelin lumessa puolipolveen—saakelin raskasta talvipalttoossa ja kohmelossa.—Sinulla, keltanokalla ei ole aavistustakaan siitae, mitae on rakkaus ja kaipaus”—haen on kai noin kuusitoista vuotias—“kaikki, kaikki, mikae on ihaninta ja puhtainta, minae menen nyt kuolemaan haentae ajatellen, puhdistaun haentae ajatellen”—haen kulkee takaperin niinkuin siellae puutarhassa, jossa haen hyppeli kaeytaevaellae, kirsikkamarja suussa ja toista minulle tarjoten, houkutellen juoksemaan jaelessaeaen—“semmoista tyttoemaeistae veitikkamaisuutta, niinkuin ne ... voi ihanuutta, voi kauneutta, voi puhtautta sydaemen ja sielun! Naein haenet siinae edessaeni jaeaellae. 'Haen kanteloa soitti ja laulun lauleli, haen tunteheni voitti ja heltyi syoemeni' ... ei haen soittanut, vaikka kyllae haen soittaakin ja laulaa, kuorossa, taeaellae, haen on tyttoekoulussa. Minae kiiruhdan, mutta hengaestyn enkae jaksa edemmae kuin Sirpalesaaren paeaehaen. En voi astua askeltakaan paksussa lumessa ja talvipalttoossa ja kohmelossa, taeytyy levaetae, lysaehtaeae maerkaeaen hankeen, en jaksa fyysillisesti ... ja kun olen levaennyt, en jaksa psyykillisesti; kammon kuolemaa, vaikkei minulla ole elaemaestae odotettavana ei niin mitaeaen. Minae sanoin silloin itselleni tekosyyksi sen, ettae huomenna lankee vekseli ja ettae kunnon miehen kunnia muka vaatii, ettae se on jaerjestettaevae, ennenkuin jaerjestaeae taemaen toisen—mutta se oli tietysti tekosyy. Minae en uskalla, minulla ei ole voimaa edes kuolla—laehdin Ursinin kalliolta ja paeaedyin Sirpalesaareen ... toivon, ettae sinae paeaeset pidemmaelle, poikani... mene ja tee toisin ... uusi uskosi sinua auttakoon. Amen. Nyt mennaeaen kotiin. Onko sinulla markka ... ei, minulla onkin. Ishvoshjik!”
Seuraavana paeivaenae minae laehdin—pakenin. Etten joutuisi siellae vieraalla maalla omine voimineni hukkaan minaekin, koska ei kukaan minuakaan rakasta.
Sinaehaen olit silloin siellae, mutta enhaen sinusta mitaeaen tiennyt. Sinaehaen olit se tyttoe, joka oli hypellyt haenen edessaeaen puutarhan polulla. Haen ei saanut sinusta voimaa kuollakseen, minae sain sinusta voiman elaeaekseni—vielae kuolemasikin jaelkeen.
Tulin taenne eraemaahani enkae palannut sinne enaeae koskaan.
Saeaeli, ettae meni taemae suloinen sunnuntai hukkaan naeissae. Kuuluu kirkonkellon loppukumaus. Jumalanpalvelus on paeaettynyt, kirkkovaeki tulee, toiset ajaen, toiset soutaen.
* * * * *
Puhuimmehan naeistaekin menneistaeni joskus. Sinae, joka ymmaersit kaiken, et koskaan oikein ymmaertaenyt, et paeaessyt perille siitae, miksi on tarpeen sellainen auttaja, pelastaja ja tuki. Sinae et koskaan ollut semmoista tarvinnut. Olit syntymaestaesi sitae tekoa, ettae helaehdit heti oman aeaenesi, niinkuin parhaasta metallista valettu kello—hopeakello. Se kello oli tietaemaettaesi soinut haenenkin, vanhan toveriparan, saerkyneeseen sieluun. Sinulle ei ollut tuottanut mitaeaen vaivaa olla hyvae, jalo ja puhdas, olit terve ja tahraton sekae ruumiillisesti ettae sielullisesti. Mikae ihana ihminen sinae siinaekin suhteessa olit! Ilman kiusausta korvessa, ilman taistelua, voittamisesi tarvetta tai tappion vaaraa.... Ei mennyt sittenkaeaen hukkaan taemae sunnuntai, saatuani sanoa vielae taemaen.
On vielae yksi taival, ennenkuin tulen perille, sinne, missae sinun aikasi alkaa. Se on vuosilta ja tapahtumilta pitkaekin, mutta elaemyksiltae lyhyt, sillae niitae ei oikeastaan ollut kuin yksi ainoa: kaipuu. On kuin ajaisin ja ajaisin, yksin, talotonta taivalta, vaikka ajan paljonkin ohi. Ajan paljon ohi, naeen tieni varrella taloja ja kyliae, poikkean niihin, olen mukana tapahtumissa ja ihmisten touhuissa. Isae kuolee, saan haltuuni taemaen talon ja hoidan sitae aeidin kanssa. Me menestymme, otan osaa kunnallisiin ja kansallisiin. Uurtelen tavallaan uraakin, sillae minae naeytaen heille, ettae herrastakin voi tulla talonpoikana mies eikae renttu, vielae parempi talonpoika kuin talonpoika itse. Minaehaen taeaellae yritaen, neuvon ja otan alotteita heidaenkin hyvaekseen. Pysyn pystyssae—omin voimin—olen taeydellisesti hermojeni ja lihasteni ja jaenteideni ja tunteitteni herra—tulen helposti toimeen ilman sitae vanhaa yhteisuskoa—saan itsessaeni aikaan sisaeisesti paljoa enemmaen kuin kukaan muu—katselen saeaelien heitae, jotka hakevat turvansa lunastuksista ja pelastuksista ja semmoisista. Mitae lienenkin menettaenyt, en ole menehtynyt. Tunkee joskus epaeily: kannattaako? en koskaan saa palkkaani, en koskaan kohtaa haentae? Missae minae taeaellae haenet kohtaisin? Mutta vaikkei haen tulisikaan, en tee taetae palkan vuoksi, minae sittenkin olen uskollinen; koska en saa olla haenelle, jota minulla ei ole, niin saanhan itselleni, ainoalle, joka minulla on.
Eikae kuitenkaan mikaeaen kaikesta taestae kaiu muistelun arvoisena mielessaeni eikae ole taemaen taipaleenteon oikea sisaeltoe. Sieltae taenne saakka soi senaikuisen elaemaen ainoana johtosaevelenae se, mikae yksinaeiselle matkamiehelle: reen alati yksitoikkoinen ritinae, tiuku, kulkunen, joka soittaa aina vain samaa aihettaan: kaipuuta, kaipuuta, onnen ikaevaeae, milloin vaehaen aeaenessae nousten, milloin vaehaen laskien—ylaemaeet, alamaeet, metsaetiet, viittatiet niemestae niemeen, varsinkin talottomat taipaleet, loppumattomasti. Enkae tiedae, mihin matka on paeaettyvae ja milloin, tuskin minnekaeaen ja milloinkaan.
Kaikki muu kuin kuolee, kaipuu yksin elaeae, vuodesta vuoteen, aina tyydyttaemaetoen, aina hivuttava, vaelistae jaeytaevaekin, se ainainen yksinaeisyys, ystaevaen ikaevae, ja toverin ja henkiheimolaisen tarve.
Sitae elaettaeae eraemaa ja autiot ulapat, niiden avaruus, suuruus, hiljaisuus ja yksinaeisyys ja matkojen kaukaisuus. Sitae elaettaeae kolkko viima, paahtaessaan pohjoisesta—tai on tyven ja revontulet palavat. Sitae elaettaeae kuikan huuto yli suurten selkien—kuovi, joka valittaen kutsuu soiden takaa omaansa,—halli, joka ulvoo haikeuttaan peninkulmien paeaehaen, vaaralta vaaralle, toverilleen, jota ei koskaan ole tavannut, vaan jota kuitenkin vaistoo, niinkuin viimeisessae toivottomassa kaihossa, tienneekoe itsekaeaen minkae, tai ulvoo sitae taivaalle kylmaeaen kuuhunkin, mihin sillae ei ole mitaeaen mahdollisuutta paeaestae.
Sitae elaettaeae hankia sulattava paeivae ja myoehaeaen yoehoen tippuva raeystaes—puro, joka kevaetyoenae soittaa—tai kun kesaetuuli kulkee sihisten yli heilimoivan pellon—tai kun kaey syysmyrsky ulapalta ja notkistaa vastarannan puut ja lepaenlehdet nurin, valkoisen puolen paeaellepaein.... Tai kun on taemmoeinen ypoeyksinaeinen sunnuntai-ilta ja hanuri kuuluu sillalta ja heillaekin tuntuu olevan haikea ikaevae, vaikka tanssivat.
Naeistae se elaeae ja naeissae se kasvaa—ja minae odotan ihmettae lumoja luomaan, odotan jotain tulevaksi, vaikka tiedaen, ettei tule. Sillae minun taeytyy, koska se on ainoa, jonka kautta olen kosketuksissa kanssasi. Kun sen joskus kadotan, sitae kaipaan—kaipuutani. Se on kuin kytoetuli lumen alla suossa, suitsutus tuntemattomalle haltijalle, josta en tiedae, onko sitae, onneni haltijaa, enaeae minulle olemassakaan.
Vaan jos se sittenkin olisi? Jos yhtaekkiae olisit tullut, seisonut tiellae odottamassa ja pyytaenyt pysaehtymaeaen ja noussut taehaen rekeen ja sanonut: “Siinaehaen olet, loeysinpaes, saanko seurata?” Sitae kuvitellessani:—ettae joku etsii minuakin, niinkuin minae haentae— kaihon kulkunen lakkaa soimasta, yoellinen viima puhaltamasta, tulee tyven ja sappi kuun ympaeriltae katoaa. Naekoehaeirioessae joskus tapahtuukin niin, olet tulevinasi, tinarinta tienkaeaenteessae, kuutamossa, samassa haihtuaksesi kuin vitilumi hangella ... ja jaeinen kuusi tiepuolessa taas kohisee ja tiuku ja kulkunen yhae itkee ja minae istun paeae hupussa syrjin viimaan ja viluuni.
Ja kuitenkin olit jo—tiedaenkoe kuinka monta kertaa—kulkenut tieni poikki, ohitseni siellae, mistae pakenin taenne, tietaemaettaeni, aavistamattanikaan, ettae sinua oli olemassa. En ole voinut ikinae ymmaertaeae, etten sinua jo silloin tavannut. Kuinka ei joka hermo tiedoittanut, ettae tulit minua vastaan, kun tulit vastaani joka paeivae, monta kertaa paeivaessae, kulkiessani samaa katua kuin sinaekin? Kuinka ei sieluni soinnahtanut sinua, kuinka en erottanut aeaentaesi muiden aeaenistae ja nauruasi muiden naurusta, silmiaesi muiden silmistae, en kaeyntiaesi, en palmikkoasi, kun tyttoeparvi, jossa sinaekin kuljit, hulmahti ohi?
Kuinka oli henkeni niin epaeherkkae, kuinka sieluni siihen maeaerin turto?
Eikae henkeni sittenkaeaen ollut epaeherkkae—eikae tuntoni sittenkaeaen turto....
Muistatko—?
Kuulen ensin aeaenen ja tiedaen samassa, ettae se on sinun. Naeen sitten notkahtavan vartalon ja tiedaen, ettae se on sinun, ja kun samassa naeen kasvosi ja katseesi, alhaalla laiturilla, pyoeraehtaeessaesi paein laivaan ja katsahtaessasi yloes kannelle, tiedaen kolmannen kerran, ettae se olet sinae.
Seison alakannella avatun laivaportin kohdalla. Koivuilla koristettu juhlalaiva, joka jaerveae kiertaeen on kulkenut sillasta siltaan, noukkien laulujuhlaan tulijoita, on pysaehtynyt taas muutamaan, ja laivan portti avataan.
“Vielaekoe me mahdumme, herra kapteeni?” kysyy heleae aeaenesi neitoparven keskestae.
Kumartaen ja tehden kaedellaeaen keikailevan liikkeen sieltae alas vanha, kohtelias kapteeni vastaa:
“Teille taeytyy aina olla tilaa minun laivassani, keijukaiset.—Seis!-—Takaisin!—Lankonki alas.”
Teitae on retkikunta nuoria neitoja, kaikki samanvaerisissae ja— kuosisissa urheilupuvuissa, kukkia rinnassa, matkasauvat kaedessae, selaessae pienet reput. Teissae on jotain, joka ei ole taekaelaeistae. Ette malta odottaa porraslaudan laskemista, vaan hypaehdaette, sinae ensimaeisenae, sillalta suoraan laivaan. Tartut toisella kaedellaesi kaiteeseen, toisen saan minae ja nostan sinut sisaeaen.
“Kiitos,” sanot sinae, ehtimaettae katsoa auttajaasi.... Sitten sinae katsot ja toistat: “Kiitos!” saeestaeen sitae silmaeyksellae, jonka luulen sanovan, ettae olit mielellaesi antanut minun auttaa, niinkuin se olisi ollut sinulle iloinen yllaetys. Sitten riennaette kaikki ylaekannelle, josta teitae tervehditaeaen ja huudetaan tulemaan.
Kun toinnun, olen tajunnut: elaemaeni ikuinen onni—tai sen ikuinen onnettomuus—on kulkenut ohitseni ... kaikki on ratkaistu, en tiedae, miten, olipa miten tahansa, mutta ratkaistu se on ... jos haen ei ole se, ei haentae ole eikae tule.
Tapaan sinut ylaekannella laamannin vaeen seurassa. Ne ovat ottaneet sinut haltuunsa niinkuin omansa, niinkuin sukulaisensa, nuoret herrat sinuttelevat sinua, kyselevaet teiltae jalkamatkastanne, siinae nauretaan ja ilakoidaan. He, nuo uusmaalaiset keikarit, ovat sulkeneet sinut piiriinsae, kohdellen sinua sillae teennaeisellae, suojelevalla, itserakkaan ivallisella hienostelulla, joka minua heissae aina on tympaeissyt, noissa minulle kuin vierasverisissae, herrasrotuisissa, kyoemynenissae, piikojensa pitaejissae, isaensae pojissa, tuon vanhan elostelijan, aina sikariaan imevaen, punanenaeisen ja—naamaisen, valkoliivisen totisedaen. Joka kerta kun tulevat tielleni, minae vavahdan ja vaeistaen heitae kuin metsaenelaevae vierasta hikeae. He koettavat olla minulle tuttavallisia, kun joskus tavataan, mutta ovat samalla suojelevaisia, jota en voi sietaeae. Olet heidaen saarroksessaan, lasket leikkiae heidaen kanssaan, naurat, olet hilpeae, mutta samalla minae mielihyvaellae totean, ettae olet hienompi ja sivistyneempi kuin he, jotenkuten eristaeyt ja pidaet heitae vaelimatkan paeaessae.
Yhtaekkiae sinae siellae kaeaennyt, niinkuin etsisit jotakin, naeet minut, saat haemillisen ja samalla iloisen ilmeen, ja virkat jotakin laamannin taedille. Haen on ainoa siinae perheessae, jota siedaen, hieno, vanha rouva, aeidin ystaevae, salaisesti heraennyt, joka vaelistae tulee meille puhumaan huoliaan. Haen viittaa minut esiin ja esittelee meidaet, laamannin herrojen vaeistyessae silmiaeaen siristaeen ja antaessa hitaasti tilaa minulle, kotikutotakille. Sinae astut heidaen piiristaeaen ja ojennat minulle kaetesi. Kasvoillesi leimahtaa elaevae, herkaen sielun vaelitoen vaelaehdys, joka naeyttaeae ilmaisevan herttaista hyvaeae sydaentae ja pohjatonta, kirkasta hyvaentahtoisuutta ja koruttomuutta, ujoa ja samalla avonaista ja iloista mieltae— heijastaen sen pohjaa samalla kuin pintaa niinkuin kirkas laepikuultava poreileva laehde. Ethaen osannut etkae tahtonut koskaan salata etkae peittaeae mitaeaen etkae olla muuta, kuin mitae olit—tiesin aina, mitae ajattelit ja tunsit—joka teki olon kanssasi turvalliseksi ja suhteemme suoraksi.
“Olemme oikeastaan vanhat tutut", sinae sanot, ja kaetesi ote on luottava ja luja niinkuin toverin.
“Missae herrasvaeki on tutustunut?” kysyy joku herroista.
“Minulla oli ilo auttaa neitiae laivaan", minae sanon.
“Olen tuntenut teidaet jo kauan sitten—te ette tietysti muista ettekae voikaan?”
Ja sinae kerrot nauraen, punastuen, mutta siitae vaelittaemaettae, luontevasti ja avomielisesti, kuinka olin harva se paeivae tullut teidaen koulutyttoeparveanne vastaan Bulevardinkadulla. Olitte “ihastuneita” kotikutosarkaiseen ja naapukkalakkiseen.
“Siis vanha flamma—onnittelemme!”
“Te punastutte molemmat!”
Ja he jatkoivat taehaen tapaan, joka minulle aina on ollut sanomattoman vastenmielistae ja epaesivistynyttae. Sinae et naeyttaenyt vaelittaevaen, vaan sanoit hilpeaesti:
“Tiesimme, missae asuittekin ja kenen kanssa.”
Mainitsit vanhan asuntotoverini nimen—sinaekoe siis olit se haenen kirsikkatyttoensae? Kerroit haenen olevan siellae maalla, kansakoulunopettajana, naimisissa eraeaen kunnon talonpoikaistytoen kanssa, jonka olitte haenelle toimittaneet ja joka oli tehnyt haenestae miehen.
Kuulin kaiken tuon, mutta koko ajan minae vain ajattelin taetae yhtae: haen on naehnyt minut, vaikka minae en ole naehnyt haentae, haen tunsi minut ja haen tahtoi tutustua minuun uudelleen, ja sen kaiken haen sanoo noiden kuullen.
Kapteeni tuli samassa, saatuaan laivansa kaeyntiin, pyytaemaeaen, ettae sinae olisit niin erinomaisen ystaevaellinen ja herttainen, ettae antaisit juhlayleisoen kuulla kuorosi ihanaa laulua. Sinae suostuit koreilematta. Asetuitte perimmaelle kannelle pyoerylaeaen hulmuavan lipun alle koivujen keskeen. Lauloit itse mukana. Kuorosi naeytti tulkitsevan vain sitae, mikae sillae oli sinua. Tyttoesi olivat kuin toisintoja sinusta, niinkuin kamarineidot prinsessastaan, kasvojen ilmekin sama kuin sinulla.
Olin kai kuvitellut itselleni ulkomuotoasi ja olentoasi jonkinlaiseksi kaikkina naeinae kaipuuni vuosina. Koettaessani nyt saada esille kuvaa, jonka mahdollisesti olin luonut sinusta itselleni ennen taetae tapaamista, en saa esille pienintaekaeaen piirrettae, joka olisi toinen kuin se, mikae siinae silmaenraepaeyksessae, kun kuulin aeaenesi ja naein vartalosi ja kohtasin kasvojesi ilmeen, painui mieleeni olevaksi ja olleeksi. Sinua ympaeroei siinae viileae tuuli ja paeivaenpaiste ja siniset laineet ja liehuvat liput ja juhannuskoivut kannella. Terve vaeri, kylmae hipiae, mutta silmae tumma ja laemmin ja hymy monivaihteinen, silmaen ympaerys herkkae—paeaevaikutus raikkaus ja pirteys ja luontevuus ja hempeys.
Laulunne loputtua katettiin teille kahvipoeytae kannelle, ne ottivat, laamannin vaeet ja kapteeni ja muut herrasvaeet, teidaet haltuunsa ja sulkivat piiriinsae. Minae istuin syrjaessae toisella puolella kannen, josta voin sinut naehdae. Olit mukana, mutta kuitenkin niin, kuin et olisi ollut oikein kotonasi, omassa heimossasi, niinkuin olisi katseesi joskus etsinyt jotain, kurkottautunut toiselle puolelle jonkun esteen yli, kuuntelit, mitae sanottiin, mutta hajamielisesti, ja kysyit uudestaan. Ja minulle riitti onni, niinkuin monesti ennen, naehdae ja kuulla ja koota itseeni kaukaa. Olit omani, niinkuin laulajatar tai naeyttelijaetaer on, haenen omalla ottamallaan oikeudella, sen, joka haentae enin ihailee ja parhaiten ymmaertaeae. Vaatimatta haentae erikoiseksi omakseen haen ottaa kaiken, minkae se muillekin antaa, mutta haen luulee ottavansa ja omistavansa samalla joukon erikoisuuksia ja hienouksia, joita muut eivaet muka huomaa. Aloin omistaa sinun kaiken kansan kauniistasi sen, mikae mielestaeni kuului vain minulle ja minkae minae, vain minae, kykenin ottamaan ja olin oikeutettu saamaan: erikoisen vivahduksen aeaenessae, vaeraehdyksen huulilla, paeaen ja palmikon viivan, tavan, millae veit kupin huulillesi ja nielit—lopulta kaiken, niin ettei sinussa sittenkaeaen ollut mitaeaen, mikae olisi voinut olla muiden. Kun vaikutit minuun niin erikoisesti, niin voimakkaasti, et voinut olla toisen, sinun taeytyi olla vain minun ja minua varten. Et voinut olla tarkoitettu muille kuin minulle, ei mikaeaen voinut olla olemassa sinussa ilman minua. Minae olin kuin sen olemassaolon ehto ja edellytys. “Et muille neito nuori, vaan minulle neito nuori!” Sinussa oli minulle jotain synnynnaeistae, salaperaeistae sukulaisuutta, omaa pyhittaemaeaeni ja itselleni vuosien kaipauksella vihkimaeaeni, ansaitsemaani etuoikeutettua. Olit minun siksi, ettae minulle sovit paremmin kuin kenellekaeaen. Noilla toisilla tuossa ei ollut aavistustakaan oikeasta sinusta. Olit heille luultavasti vain yleensae soma tyttoe. Olit pian omani niin, ettae otin sinut tuosta, vein sinut taeaeltae oman ottamiseni oikeudella, sijoitin kotiini, tulevaan elaemaeaeni, naehden sinut salamannopein elaemyksin kulkemassa pihapolulla reippaana emaentaenae, kantamassa lasta keveaesti ja vaivattomasti tukevilla kaesivarsillasi, vaimona, aeitinae heti samalla kuin morsiamena. Ohjelmoin siinae koko tulevan elaemaemme onnen.
En tiennyt vielae edes, kuka oikein olit, en edes, mikae oli etunimesi. Ystaevaellinen, herkkaevaistoinen laamannin taeti yhtaekkiae istui vieressaeni ja kehoitti liittymaeaen seuraan, haenen tuolinsa oli vapaa; mutta kun minae kiitin ja tein tilaa sivullani, haen jaei ja alkoi kertoa sinusta. Olet orpotyttoe, setaesi, tuomarin taedin veljen, kasvatti, olet suorittanut kokeet jatko-opistossa ja myoes seminaarissa, sillae aiot opettajaksi, joka ala sinua miellyttaeae, koska rakastat kansaa ja tahdot uhrata elaemaesi sen valistamiseksi—jollet sitae ennen joudu naimisiin, niinkuin on hyvin luultavaa.
“Aini on niitae tyttoejae, jotka ennen tai myoehemmin menevaet naimisiin ja parasta se onkin; sillaekin alalla heitae vielae tarvitaan, vaikka voihan olla hyvae, ettae he sitae ennen harrastavat muutakin. Haen on aeitityyppi, meidaen pikkutytoet olivat aivan rakastuneita haeneen, niinkuin kaikki muutkin. Pappa ja pojat ovat miltei mustasukkaisia toisilleen. Pojat, jotka niin usein riitelevaet, ovat olleet kuin enkeleitae keskenaeaen.”
“Haen on kovin hauska ja miellyttaevae tyttoe, ja kovin musikaalinen", jatkoi haen.... Meillae oli tavattoman hauska ... ne saivat aikaan sekakuoron ja lauloivat saarissa ja jaervellae. Meillae oli aivan juhlaviikko. Minua haen oikein hemmoitteli—en ole, jumala paratkoon, semmoisella juuri pilattu. Toivon, ettet ymmaerrae minua vaeaerin. Mutta kuinka aeitisi jaksaa? No, nyt sieltae naekyy kaupunki.
Laamannin taedin puhuessa ja sinua katellessa sinae olit koko ajan ollut hymyily-yhteydessae haenen kanssaan ja siitae oli kuin pirahtanut jotain minullekin. Laehestyttaeessae kaupunkia sinae jouduit liukumaan minusta ja taemae kosketus haemmentyi.... En kaeyttaenyt lyhyttae tilaisuutta paeaestaekseni puhelemaan kanssasi. Seisoit hetken yksin katsellen kaupunkia, jossa liehui juhlalippuja kaikilla katoilla sitae ympaeroeivien kukkulain tummaa taustaa vastaan, ja rannassa kiilsi vastamaalattuja laivoja ja parveili heleaepukuista juhlayleisoeae, juhlamerkit rinnassa, ja nuoria ylioppilaita marsalkkanauhoissa. Sinulla oli kasvoillasi ihastunut, miltei haltioitunut ilme. Sitten katsahdit taaksesi laivaan ikaeaenkuin hakien jotakin, jolle olisit tahtonut sanoa jotain, mutta katseemme eivaet osuneet yhteen ja samassa olivat laamannin herrat taas takanasi tarjoutuen kantamaan tavaroitasi. Heillae oli tuttavia rannalla vastassa ja he veivaet sinut mukanaan. Emmehaen saaneet koko juhlan aikana paljoakaan tavata emmekae vaihtaa montakaan sanaa. Mutta minae luulen, ettae sinae tiesit minusta niinkuin minaekin sinusta. En kadota sinua naekyvistaeni. Asut samassa talossa puistotorin varrella, missae laulajatar silloin ennen, ja tulet samaan ikkunaan kiittaemaeaen serenaadista, jonka ylioppilaat—kai laamannin herrojen toimesta—panevat toimeen sinulle ja kuorollesi. Teillae on juhlassa suuri menestys. Seurailen sinua juhlakentaelle ja laulajaisiin ja kaikkialle—kaukaa. En paeaese kosketuksiin kanssasi enkae erikoisemmin koetakaan. On kuin tahtoisin vielae olla kiinni kaipuussani, pyrkimaettae sen tyydyttaemiseen. Vaelistae on, niinkuin en hennoisi vielae sijoittaa sitae mihinkaeaen oleelliseen. Etsin kyllae tilaisuutta, mutta en sitae valmista, vaan jaetaen sen tavoittamisen sattuman varaan. Olen yhae edelleen selvillae siitae, ettae kohtaloni on ratkaistu:—joko—taikka ... kaikki—tai ei mitaeaen ... kolmatta ei ole.—Mutta on kuin olisi arvan onnistumisen taikana, etten itse saa ryhtyae sitae vetaemaeaen enkae ratkaisua kiirehtimaeaen. Hedelmaen pitaeae pudota puusta omasta painostaan minun sitae ravistamatta. Sinunkin pitaeae kaivata ja tulla, ainakin puolitiehen, minua vastaan, sinunkin on astuttava askeleesi. Koska juhlakentaellae ja muuallakin menet muiden luo, mikset tulisi minunkin luokseni, jos sinulla siihen olisi tarve? Olethan tietystikin huomannut, ettae seurailen sinua kaikkialle. Tiedaet jo, mikae on tarpeen, voidaksesi ottaa jonkun kehoittavan askelen, vuorostasi sinaekin. Ja minae odotan ja toivon sitae.
On kaikkien kuorojen huviretki laivalla. Varaan jo ajoissa itselleni paikan, istun ja odotan, taeaellae varmaankin olen saava paremman tilaisuuden tavata sinut kuin juhlakentaellae, jossa aina olet mukana jossain ohjelmassa tai omaistesi ja ihailijoittesi ympaeroeimaenae. Laiva on jo taeynnae vaekeae ja laehtoevalmiina, mutta sinua ja kuoroasi ei naey. Odotan niin kauan, etten enaeae voi poistua. Siitae tulee ikaevae retki minulle vaelinpitaemaettoemien tuttavien seurassa, minun taeytyy kuulla lakkaamatonta laulua, joka minua tympaeisee, kun sinun kuorosi ei ole mukana, ja laulujen vaelissae iankaikkisia, isaenmaallisia puheita, jotka pyrkivaet lentoon, mutta eivaet paeaese, raepyttaevaet vimmatusti, mutta eivaet osaa nousta. Eivaet muutkaan niitae kuuntele, vaikka huutavat elaekoeoetae ja taputtavat kaesiaeaen niiden loputtua kiitokseksi siitae, ettae vihdoinkin loppuivat— alkaakseen uudelleen.
Kun vihdoin viimein olimme kaeaentyneet ja olimme laehestymaessae kaupunkia, tuli sieltae vastaan toinen laiva, menossa etelaeaen, taeynnae juhlakansaa, joiden joukossa, laivan sivuuttaessa toisensa, naein kuorosi sen kannella. Tietysti sinaekin olet siellae. Olen naekevinaeni sinut, mutta sinae et naee minua. Heilutat liinaa, niinkuin et oikein tietaeisi kenelle, ikaeaenkuin haparoiden, toiselta rannalta, ainoastaan olemassa oloasi ilmaisten—kuvittelin, ettae heilutit minulle, vaikken uskonutkaan. Mitaepae sinae minusta, mitaepae minusta kukaan?
Naeissae juhlissa on minusta yhtaekkiae jotain teennaeistae ja kieroa ja vaillinaista. Ne ovat olevinaan kansanvalistusjuhlia. Ketae taeaellae on? Herrasvaekeae enimmaekseen, tuskin yhtaeaen talonpoikaa, ei ainoatakaan tyoemiestae ottamassa osaa. Suomen suuret salot eivaet ota niihin osaa. Ei naeillae taellaisilla Suomen kansan pohjakerroksia valisteta ja heraetetae eikae niiden henkeae ravita. Korpien kaetkoeihin olisi mentaevae puhumaan ja soittamaan, kylaestae kylaeaen, torpasta torppaan, koeyhaen kansan trubaduurina, niille, jotka eivaet tiedae, ettae heillekin on jaetetty kantelo jaelelle. Jos minulla olisi ollut se pikkukuoro, olisin tiennyt, minne sen kanssa mennae, en olisi tullut taenne, en mennyt laamannin herrojen huviksi heidaen saariinsa soittamaan.... Minae siis saan puskea yksin sitaekin turvettani, taestae laehtien niinkuin taehaenkin asti. Tunnen saavani siihen uutta sisua ja uutta kiristaevaeae voimaa. Ollappa minulla toveri, ollappa meitae kaksi!
Minae jo paeaetaen: tahdon saada sen selvaeksi haenelle, joka meni minulle hyvaestiae heittaemaettae, laehden haenen jaelkeensae sinne etelaeaen taellae samalla laivalla, joka ilmoittaa laehtevaensae tunnin kuluttua. Menen sinne sen vanhan toverini luo, sieltae jollain tekosyyllae sinun luoksesi, haen sinut kaesiini vaikka maailman aeaeristae.... Siirryin tietysti sittenkin omaan laivaan, joka sekin laehti tunnin kuluttua. Voitin itseni—muka. Sillae oliko se nyt sittenkaeaen mikaeaen voitto? Eikoe olisi ollut suurempi voitto voittaa itsensae toisapaein, ottaa kerrankin kohtalonsa omiin kaesiinsae eikae antaa sen aina johtaa? Koska kuitenkin olin varma, peruuttamattoman varma, nyt sinun mentyaesi, ettae olit se ainoa ja oikea.
Kiduin kylmaen yoen kippurassa laivan kannelle, pelastusvyo paeaeni alla. Kaevelin raskaan taipaleen laivarannasta kotiin.
Miksi sittenkin olin ollut niin saamaton, miksen sittenkaeaen tarttunut onneni ohjiin?
Siksikoe, ettei niin pitaenytkaeaen, koska niihin on kenenkaeaen itsensae turha tarttua, turha koettaakaan temmata niitae itselleen ja pakottaa omaan puoleensa sitae, minkae on mentaevae toisaanne? Ovat luulleet sen voivansa, maailman valtiaat. Ovat olleet olevinaan ohjissa. Olivatkin kohtalotarten ruoskan alla ja sen alla huohottivat, huohottivat ja sen alle naeaentyivaet. Ei kukaan ole oman onnensa seppae, vielae vaehemmaen muiden. Ainoa, jolla voi tehdae tyhjaeksi riippuvaisuuden tehon, on: ei ohjata, ei uhmata, vaan kyyristyae ja kestaeae.
Minulle yritti tulla taemae taeytymykseen tyytymisen mieli, mutta minae tyoensin sen silloin vielae ovesta takaisin.
Kapinoin tietaemaettae mitae vastaan.... Menisinkoe sittenkin sinne etelaeaen?
Mutta minae puskin pohjoista kohti, minun taeytyi saada jostain itselleni turvaa, ja minae painoin eraemaahani ja eraemaani taa niinkuin ennen.
Viimeinen erotaival alkaa.
Olin pannut haentae varten, kuviteltuani ja kaivattuani varten, taeaellae uuteen kuntoon vanhat huoneet ja liittaenyt vanhoihin uusia, olin muokannut haentae varten maat, raivannut uutispeltoa, ojittanut suota, kyntaenyt vaot ja kylvaenyt haenelle niihin. Haentae varten kalkkoi kirves hirsimetsaessae, soljui auringossa vaelkkaevaellae talvisella tiellae rakennuspuu pihaan, sinkoili lastu uuden kesaeaitan salvoksella maaliskuun auringossa kuin koskessa vesipisarain paersky. Haen oli tulevinaan vaelipalaa tuomaan, nousevinaan telineille, piiluni iskeytyi levaehtaemaeaen hirren paeaehaen ja minae istuin hirrelle ja minulle ojentui hoeyryaevae juoma ja vastaleivottu laempoenen, haen viipyi ja ihasteli tyoealoja, suunnitellen apuna, miten taemae ja miten tuo—haen laehti omiin askareihinsa, notkahdellen, hyraehdellen ja kerta vielae jaelelleen katsahtaen ja haeipyi—mutta ei kadonnut. Oli taeaellae, vaikkei ollut, mutta oli tuleva kerran. Minae haentae varten rakentelin ja laittelin, se elaemaeni ainoana tarkoituksena ja se tarkoitus ainoana ilona. Veistelin talvella soutuveneen, sivelin siihen ruskean tervan toukokuun paahteessa, lounastuulen liehtoessa kesaeae, tein sille telat uuden uimahuoneen viereen—sorvasin talvipuhteella rukin sijansa katsojaa odottamaan, hoeylaesin sukset, raudoitin kahden istuttavan reen ja kahden ajettavat rattaat—oli kasvatettu kotivarsasta nuorikolle nimikkovirkkukin.
Oli tullut hyvaet vuodet, pelto tyoensi ruista kuin kaislaa, kaikki onnistui, haen oli se hyvae haltija, joka hoiti taloa, haentae itseaeaen ei naekynyt, vaan jaelet naekyi muuallakin kuin vitilumella ja rannan hiekassa, se sai minulta uhriksi parhaan, mitae minulla on: ainaiset ajatukseni ja lupaukseni, eikae muuta vaatinut, siihen tyytyi. Oli kysyvinaeaen, oli kaeskevinaeaen kertomaan ja sai tietaeae elaemaeni aikaisimmatkin ilot, hilpeimmaet muistoni—kun istuin yksin ehtoisin puutarhassa koivun alla ja kun iltarusko riutui ja lehmisavu halaili peltoa ja iltausva niittyae ja ojensivat toisilleen kaettae aidan nurkassa pihlajan yli. Tiesin, ettae haen tulee ja ottaa iloiten vastaan, minkae minae iloiten annan, en tiedae, milloin, haen voi tulla milloin hyvaensae, siksi taeytyy taemaen kaiken aina lamppuna palaa— kukkakimppu kuvan alla olkoon aina valmis ja aina tuores, joka aamu sama ja joka aamu uusi, jossa on kaikki kukkaset kevaeiseltae niityltae, kaikki toivot tulevasta ja kaikki muistot menneestae: haenelle pyhitetyt lapsen naeyt, pojan haaveet, oudot linnut, ruskea elukka tuossa hernemaassa, valkoiset tytoet ja punaiset, Taaton Taeti, Satu-Anni, Kenoveeva ja kesy hirvi, Johanna, kurjet ja joutsenet—ja ettae olen saanut takaisin vanhat ihanteet ja omistanut uusia, ollut itselleni uskollinen—ja kuinka mielestaeni niiden kera kohosin ja kirkastuin, ylenin ansiokkaaksi ja arvokkaaksi sille, jota palvelen—nuorukaisen lupaukset ja saavutukset, taistelut ja voitot—kaikki naemae tapaukset ja ajatukset ja tunteet soiden sanoina, kerran sinulle kerrottavina.
On nyt, niinkuin olisin kautta elaemaeni valmistellut ja pyhitellyt ne kaikki kuin haeaelahjaksi, tervetuliaisiksi uuteen kotiin: iloisimmat ja ihanimmat ja onnellisimmat elaemykseni kaikesta, mitae minulla siihen saakka oli ollut.
Aeitivanha on aavistanut aherrusteni salaisen tarkoituksen, arvannut tarmoni ja tyoeiloni syyn, sen herkkaeaen korvaan on kai kuulunut jaennittyneen tyoejousen hermon vaerinae, ja haen sanoo istuessamme viikon viimeisenae iltana uuden aitan kynnyksellae, minulla kaedessae sen avain, jonka minae, viilattuani sen lehden ja sitae pajan jaeleltae sirosteltuani, olin pudottanut haenen helmaansa, sanoo:—“Olisi jo aika ripustaaksesi aittasi avain nuorikon vyoelle.”—“Ei ole vielae sattunut sopivata.”—“Pitaeisi katsoaksesi, olisi jo aika tuodaksesi.”— “Olettehan taeaellae te, aeiti.”—“Pian minusta aika jaettaeae”—ja haen alkaa taas esitellae omia ajattelemiaan.—“Kun eivaet minun kelvanne, etsinet itse", huokaa, kun vaikenen.—“Mistaepae minae heitae?”—“Menet juhlille, siellae heitae karkeloinee kassapaeitae sinullekin.”—“Jollei joskus lentaeisi lintu raeystaeaen alle minun liikkumattanikin?”—“Ei tule sekaeaen lintu liikkumatta.”—“Tuleehan tiainen ja paeaesky, heraeaen paeivaenae kesaeisenae ja siinae se sirittaeae.”
Mutta laittoi aeiti kuitenkin evaeaet ja laehdin—haenelle mieliksi, lienee ollut aavistukset itsellaenikin. Kaevi, niinkuin kaevi.
En voi enaeae jaeaedae taenne, missae kaikki liiaksi muistuttaa sinua— joka olit taeaellae ollut, vaikket ollutkaan ollut—niinkuin muistutti tuonnoin, taenne haudaltasi palattuani, ennenkuin taas tulit takaisin. Tulet joka paikasta kummitellen vastaani, et enaeae toivottuna haaveena, vaan menetetyn aaveena. En kuule enaeae aeaentae, vaan aeaenen katoavan kaiun. Ei kukaan enaeae voi asettua siihen, missae sinae olit. On autiota, sisaelloetoentae, on kaeynyt kulo, ei pala enaeae aarnituli kaetketyn aarteen yllae. Kaevaeisit pesaessae, hylkaesit sen, pyraehdit pois eikae kukaan toinen ole ottava sitae haltuunsa. Ei ole taeaellae sijaa enaeae entiselle kaipuullekaan, veit senkin viihdytykseni mennessaesi, otit senkin, ja omasihan olikin. Ei ole siitaekaeaen enaeae, tarkoituksettomasta, toivottomasta, itseaensae jaeytaevaestae ikaevaestae. Minun taeytyy siis taeaeltae pois, autiosta ja tyhjaestae talosta, itse aution ja tyhjaen.
Minne, en tiedae. Jonnekin toisaanne kuin mistae tulin.
Anti-koirani, aina samaniminen, tyttaeren tyttaeren tytaer, tietaeae, on ollut vastassa laivarannassa, on kieppunut koko paeivaen kintereillaeni, mielitellyt, viekoitellut—juoksee rantaveraejaelle ja kutsuu, kulettelee kalakonttia pitkin pihaa, retuuttaa sen rantaan, kiertaeae haentaeae verkkovajan ovella, vakiutuu viimein uuden veneen kokkaan ja ulvoo—ensin ikaevaestae, kun en tule enkae vaelitae, sitten ilosta, kun tulen ja alan vaeaentaeae hankavitsaa—tietaeae kaiken, ymmaertaeae kaiken, jonkun vaeltavan ihmishengen kaetkoe.
Aeitivanha kysyy puutarhan portilla:
“Menetkoe minne?”
“En tiedae niin tarkoin.”
“Jos menet koskille kalaan, ota ruissaekki myllyyn.”
“Se sopii ...”
... sillae miksen menisi koskille yhtae hyvin kuin minne muuannekin.
“Ja elae tulekaan ilman lohia ja suuria saeyneitae—ota astia ja anna myllaerin Johannan suolata, tulee pian heinaenteko ja saerpimen tarve vaeelle. Kai otat verkkosi ja onkivehkeesikin?”
Aeiti tietaeae, mistae poikansa mieli aina viihtyy. Aeiti on naehnyt mielen mustaksi ja aavistellee syynkin: jos lieneekin juhlilla jotain etsinyt, ei ole loeytaenyt. Ei tiedae muuta, mutta ei utele, ei aeiti koskaan utele. Tahtoisi parasta ainoalleen, viimeiselleen—kuolivat nuorina toiset. Aeidiltae ne vietiin, haeneltae vietiin kaikki, minulta ei. Aeiti eli heissae, minae aina omissani. Lienenkoe muistanut lohduttaakaan silloin, kun olisi pitaenyt. Aeiti kaetkee omat huolensa, kuta suuremmat sitae tarkemmin. Ei osaa nauraa, mutta ei myoeskaeaen itkeae, ei ainakaan muiden naehden, aina tasainen, aina tyyni, yoellae vain joskus kuuluu seinaen takana valvovan hiljainen huokaus, silloin surree, minkae surree, aamulla on taas ensimaeisenae tyoeauransa kuressa. Ei haen muistojaan pakene eikae aaveitaan pelkaeae. Haevettaeae itseaeni naeiden omien huolieni haudonta ja pettymysteni paisutus ja oman onneni ikaevaen hemmottelu—enkae sittenkaeaen voi olla sitae tekemaettae.
Laittoi aeiti taas evaeaet, laehden haenelle mieliksi, lienee ollut jotkut aavistukset itsellaenikin.
“Varaja kiviae koskissa—ja sano terveisiae Johannalle—taessae on vaehaen viemisiae sen lapsille.”
Kaikki haen muistaa, sydaen omasta tyhjae, taeyttaeae sen toisilla, Laehdenkoe?—mutta onhan kuitenkin mentaevae myllyyn.
Kun astun veneeseen, on kuin laehtisin pakoon, niinkuin pelkuri. Mutta kun tartun airoon, tulee taas tarve ponnistaa pois poistumisen vuoksi. Aeiti on aeiti ja minae olen minae, kumpikin hoitakoon itse huolensa, haen tehkoeoen sen omalla tavallaan, minae teen omallani.
Ja minae soudan suuria tyyniae selkiae, eikae kuulu muuta kuin kaakkurin huuto ilmassa. Tulen laajaan virran suuhun ja ylhaeaellae airo sipaisee nuokkuvia ruohoja ja kumoo kaislikoita, sakeita kuin hankia, kun soudan harhaan. Vetelen virtoja ja vuolaita suvantoja, joiden rannoilla nukkuu suuria taloja aeyraeillae ja kuvastuu taivasta vastaan kaivonvinttejae. Virran suu kapenee ja tulee ne suuret luhtaniityt ja niiden lukemattomat ladot aina etaeiseen, matalaan metsaenrantaan saakka, minkae takana ovat ne suuret kurkisuot, joilta kuuluu auringon noustessa silloin taelloein pitkiae parahduksia. Aamuaurinko vetaeae kylmaeae kultaansa soitten yli naekyvaelle eraemaan vaaralle. Sen alla on se koski, mihin pyrin.
Raukaisee, haukkaan evaeitae. Mitae minae oikein sinne? Ketae minae pakenen? Maksaako vaivan? Enkoe ole raukka? Siinaehaen on ruissaekki, niin—sitae vartenhan minae. Korven reuna laehenee, veden kulku kiihtyy, joki laajenee matalaksi sahiksi, jossa vesi vaeraejaeae kuin tuulen virin alla aina samassa paikassa, ei murru, joskus vain jossain kulahtaa kuin nielevaen kurkku. Laehden taas. Avartuu eteen suvanto, koommin kuin pieni jaervi, kalasauna rannan kaarteessa suuren kuusen alla. Olisi siinae erakolle maja, mutta kauemma kaipaa mieli. Vedet kapenevat taas ja niiden vauhti kiihtyy, vesi mustaa kuin Tuonelan joessa, rannoilla juuriltaan suistuneita honkia, ja alas ui vaahtopalloja, poeyheitae kuin kuontaloita, kosken irti tempomia ja sen sotkemia.
Soudan ja soudan, sauvon ja sauvon.
Paeivae kallistuu iltaan, hyttyset hurisee, lohi silloin taelloein loiskahtaa ilmaan. Anti-koira istuu kaiken aikaa peraetuhdolla, vainuten vesille ja vainuten maihin, tuon tuostakin vilkaisten minuun:— Siinaehaen taas hyppaesi lohi, mikset sinae ongi?... Tuolla ui sorsa poikineen, mikset sinae ammu?... Tuolla tuoksuu metsopoikue karpalomaettaeaen kupeessa—etkoe naee—miksemme mene maihin?... Mikae sinua vaivaa? Tiedaen, mutta onhan taessae taerkeaempiaekin. Vai olet nyt taas sillae paeaellae? Ja se haukkuu kiihkeaesti.
“En ole millaeaen paeaellae. En pysaehdy, en ammu, en ongi, koska minun taeytyy toisille perille.”—“Mille perille?”—“Mille perille tahansa!”
Vaahtokuontaloita viilettaeae yhae tiheaemmin alas, kuta ylemmae tulen. Rannat kohoaa, vaeylae kiristyy, koskitaival alkaa. On kaeytaevae sauvoimeen kaesiksi, on oteltava ase kaedessae veneenalaisten eraemaan vesien voimaa vastaan. On saatava naemae rukiit myllyyn, vaehaet muusta! On saatava rukiit myllyyn ja saervintae aeitivanhan heinaevaeelle, vaehaet muusta—onhan juuri sitae varten laehdetty. Elae vilkuta siellae suvannon lehtosaaressa rantapuiden vaelissae enaeae sinae, ei ole aikaa, et ole kuitenkaan sinae, ja naekyjae en tahdo enaeae naehdae. Taemae on eroretken viimeinen taival, ole siellae, minne jaeit. Ei ole nyt aika kuvittelujen ja kaipuun. On aika puskea hyrskystae hyrskyyn, sauvoimen ponnistaa pohjasta ja sysaetae suoraan kokka, kun koski kampeaa ja virta painaa vinoon. Taemae sinun veneesihaen nousee nivasta nivaan kuin linnunpoika raepyloein ja siivin. Nousee, kun taeytyy—ja vaikkei olekaan muuta turvaa kuin oma itseni, niin ei ole, elkoeoenkae tulko. Jottako nousisit, pursi, paremmin, jos meitae olisi kaksi, jos toinen peraessae, toinen kokassa, toinen pidellen, kun toinen vaihtaa sauvointa ja tyoentaeae? Nousen yksinkin—mistae sinae tiedaet, ettae kaevisi muka paremmin kaksin? Yksin olen, itse ainoa omani. Sinae menit sinne, minae menen taenne.
Sauvon vastedes elaemaeni niinkuin nyt taemaen kosken. Suoriun siitae, niinkuin taestae. Se on siinae, miten vihaisesti sauvoin ponnistaa pohjasta, siinae, miten painan ja painin. Ottelemme siis, sinae elaemaenikin vastavirta, sinae kohtalonikin kinahmi. Vaikka olkoonkin joka otteessasi uusi yllaetys—minae voitan. Nyt tiedaen, mitae varten taenne tulin.—Mutta kenen taessae voitan? Sinutko? Sinunko kanssa nyt taistelen? Sinuunko kiukkuani pusken? Mitae varten?
Siinaehaen onkin jo suvanto ja voitto ja lepo! Siinae on leppoisa, sileae suvanto, jota vene viiltaeae, niinkuin sitae nyt tyoentaeisivaet samat voimat yloes, jotka aesken painoivat sitae alas, viimeisellae vimmallaan. Olen saanut itselleni niiden voiman. Mitaekoe varten taistelen kanssasi? Sinunko uhallasi olen taessae, sinuako uhmaten? Syytinkoe aesken sinua? Mistae? Eihaen ole linnun syy, ettae sattuu lentaemaeaen tien poikki, jota minae satun kulkemaan, eikae pysaehdy, enkae minae haentae sentaehden saa.
Kuitenkin kaikitenkin—kosket on vaelillae ja virrat ja suunnattomat selaet ja mahdottoman avarat maat, talottomat taipaleet. Ei mitaeaen tietoa toisella toisesta, eikae tarvitse ollakaan. Eroko? Kaikenko ero? Ihanko uusi taival edessae? Ettaekoe elaemaen onni ei ollutkaan siellae, mistae sitae kaiken elaemaeni ensin vaistosin ja sitten tietoisesti etsin? Eipae siis ollut. Kun ei ollut, niin ei ollut.
Taas on tyyntae vettae, rannat nousee, aukee lampi, sitten virta, sitten pieniae jaerviae ja soilahteleva pitkae suvanto—ja siinae se nyt sitten taas on—kahden vaaran puristuksessa putous, jossa keltainen vaahto kaatuu kalliopaaden yli. Putouksen vieressae on pienoinen mylly, ratas paerskyttaeen vettae mustaan maerkaeaen seinaeaen. Ylempaenae myllaerin tupa ja kiviaidan ympaeroeimaet pellot. Takana on lehtoinen vaaran rinne, ylinnae avopaeae kallio—joita kaikkia, putouksesta alhaalta vaaran laelle yloes, hehkuttaa ilta-auringon viimeinen ilotuli. Tulee aina mieleen, taenne naeitae vesiae sauvoessani: Kas, mikae majatalo Tuonen tumman joen partaalla —sitaekoe varten, ettae vaesaehtaenyt sielu saisi yoepyae matkallaan ikuisuuden ylaevesiin, alkulaehteelle, missae se sitten lieneekin, ehkae sokeana hetteen silmaenae jossain hiekkaharjujen tai honkanummien umpisuossa—tuo tuli ensi kerran mieleeni, tuli joka kerta ja nyt taas, verkalleen huovatessani perae edellae, peraetuhdolla Anti, punertaen sekin, illan hohteessa, itsekin punainen. Anti haukahtaa. Vene viilettelee suvantoa alas, aeiti peraessae, myllaerin emaentae, entinen Repolan Johanna, lapsineen, yksi tyttoe kokassa soutaen, kaksi keskituhdolla, yksi kokkakaarella istuen. Tuntee tulijan ja huudahtaa:
“Voi minun paeiviaeni—kun en ollut tunteakaan uutta venettae—oltiin menossa saunan laemmitessae vastaksien taittoon—ka, soutakaahan, tytoet!”
Virta kantaa heidaet ohi, ennenkuin ehtivaet tarttua airoihin. Haen huutaa minulle, ettae soutaisin uuteen valkamaan niityn alle, missae on verkkovaja ja naekyy virepuut, siinae on parempi laskea maihin. Olen maissa ennen kuin he ja joudun kokastamaan heidaen venettaeaen, josta pipanat piipertaevaet maihin kuin vuonat karsinasta. Aeiti kaeskee antamaan kaettae ja notkahuttamaan, ja he notkahuttavat, kaikki samannaekoeisiae ja melkein samankokoisia, vanhin ihan niinkuin aeiti ennen, kaikki valkotukkaisia ja heleaesilmaeisiae—minua vihlaisee nuorinta, ristityttoeaeni, ilmaan keikauttaessani tunne: ollapa minullakin, mutta ei ole eikae mahda tulla. Aeiti itse on haemillaeaen ja hyvillaeaen, kasvot vaelkehtien niinkuin aina, herahtaen vuoron nauruun, vuoron koettaen vakiintua totiseksi—ei tiedae oikein, mitae sanoisi, sitten sanoo:
“Juoskaa, tytoet, myllyyn sanomaan isaelle, ettae tuli vieras ... ettae tulee ottamaan saekin.... Tultiinpahan taas ... ja kalapoenttoekin mukana, kyllae se pian saadaan taeyteen ... lohet hyppiikin kuohun alla niin ettae ... nyt siellae taas yksi ja tuossa toinen!”—Ja vasta sitten haen tuli tervehtimaeaen, pyyhittyaeaen kaetensae esiliinaan:
“No terve, no terve! Kyllae nyt Ville tulee iloiseksi, kun on odotettu jo pitkaeaen ... tuli juuri kotiin salolta puita lukemasta metsaeherran kanssa, maanantaina se taas laehtee.... Siinae se astuu, jankkailee, vaikka tiedaen, ettae juoksisi, jos ilkiaeisi—hei, astu ravakammin alamaeessae! elae tuossa jarruttele!”
Mies, jaentterae, tyyni, harvapuheinen, vaimonsa vastakohta, yhtae pidaettyvaeinen kuin taemae eloisa ja puhelias, ensi naekemaeltae melkein tyly, jos ei tietaeisi—ainoastaan silmaet ja suun ympaerys muhoilevat, ilmaisten mielihyvaeae ystaevaen tulosta.
“Maltettiinpas laehteae ... vaan lienee ollut taerkeitaekin touhuja.... Ja uusi vene? Ja omaa tekoa? Eikae taida pahasti vuotaakaan.”
Haen tarkastelee saumoja, nostelee kokasta ja peraestae.
“Sopii kiittaeae Villen oppilaansa tyoetae, niin kiittaeae itseaeaenkin samalla,” minae sanon.
“Se on Villen paras kiitos, kun ei moiti,” nauraa Johanna.
“Ei ole hullumpi ensi tekeleeksi.”
“Tekeleeksi! Se pitaeae sitten jo olla maailman mainio, joka ei ole Villestae hullummaksi.”
Ville vaeaentaeae missaekin selkaeaensae ja me kokoamme Johannan kanssa muut tavarat ja nousemme pihaan. Koirat ovat loeytaeneet toisensa, heidaen Ottinsa ja minun Antini, sisarukset, samaa pentuetta, Repolan peruja, yhdennaekoeiset, pystykorvat, punaiset ja kippurahaennaet, ettae tuskin voi toista toisesta erottaa, ja ryntaeaevaet molemmat paeaelleni, ulvoen ja nuoleskellen—sitten puree Ottia kirppu ja sen on istuttava peraelleen puremaan, jolloin Anti tarttuu haentaeaen ja alkaa laahata, ja silloin taas alkaa kahina ja haerinae.
Pikkutytoet ovat turvautuneet aeitinsae helmoihin.
“Ka, oletteko siinae, eihaen vieraan Antia tarvitse pelaetae enemmaen kuin omaa Ottiakaan. Minae sitae sitten en ole saanut noista kakaroista rauhaa, ensin aeidin ja sitten omani....”
“Katsokaa, Konttisetae viepi vuonaa karsinaan!” huudahtavat tytoet ja rientaevaet kaikki rinnettae pihaan, missae vanha aeijae, paerevasua kantaen, tulee tuvasta ja menee nurkan taitse navettaan paein.
“Mitae se ukko kantaa?”
“Kun se tullessaan loeysi vuonan louhusta, jalka poikki, niin sitae se hoitaa. Se sen sitoi ja on makuuttanut tuvassa ja nyt naekyy vievaen karsinaan, kalun se taitaa siitae saada.—Kaeypi tupaan, minae menen laittamaan lettutaikinaa.”
“Ei nyt pidae turhaan sitae vaivaa naehdae.”
“No, ei toki milloinkaan ilman, se kuuluu meillae asiaan niinkuin ennen Repolassakin.”
Heidaen talonsa on pengermaellae, tupa, aitat, navettarakennus, takana jyrkaesti nouseva jylhae, komea vaara, Kurkivaara. Pihalla on kaikkialla kerppuja kuivamassa, nurkissa, tikapuilla, aidalla. Tupa on kuin vihreaellae verhottu. Taestae naekyy koski ja suvanto ja siintaevaet kaukaisuudet yli pohjoisten salojen, soiden ja eraemaan jaervien. Istahdan rapuille levaehtaemaeaen. On yhae enemmaen viihtyisaeae ollakseni. Ville kantaa vettae saunaan, joka on vaehaen alempana, Johanna askartelee aitassaan.
Haen on sama kuin vuosia sitten, sama reipas, ystaevaellinen, huolekas ja iloluontoinen—sama ilme, samat liikkeet—silloin pikku tyttoe, nyt emaentae ja aeiti. Haen oli ollut meillae asuntoa rippikoulussa, joka kaeytiin yhdessae, olimme olleet haenen veljensae Taavetin haeissae, haen morsiustyttoenae, minae sulhaspoikana. Haen joutuu naimisiin nuoren metsaenvartijan kanssa, miesten parhaan, kaikkitaitoisen, sepaen, kirvesmiehen, metsaemiehen, joka oli rakentanut itselleen torpan ja myllyn taenne eraemaahan. He elaevaet hyvin, molemmat aina tyoessae ja hankkimassa. Tulen taenne tuon tuostakin kalastamaan ja metsaestaemaeaen, milloin koskitietae soutaen ja sauvoen, milloin suksella hiihdellen yli suurien soiden, Kurkisuon ja sen takalistojen, ja yli Kurkivaaran—ensi kerran silloin, kun laehdin itseaeni pakoon; silloin pois kevaeisiae hankia, pois kotoakin heti, silloin melkein niinkuin nyt. On uisteltu Villen kanssa lohet ja tuulastettu hauet, ammuttu teeret, metsot, jaenikset, on haasteltu monet yoet nuotiolla, revontulten hulmutessa taivaalla, ja tuumailtu maailman menot ja taemaen oman maan asiat halki, joita metsaevahti ja haenen vaimonsa seurailevat kuin omiaan, lukien kaikki kirjat, joita saan heille hankituksi. Ollaan ystaevaet Johannan ja haenen miehensae kanssa, Johannan ehkae vielae enemmaen kuin miehen. Viivyskelen taeaellae joskus viikkokaudet. Tuloni naeyttaeae aina olevan heille iloinen, mieluinen yllaetys, eivaetkae tiedae, miten pitaeae minua hyvaenae. Heissae on kaikkea sitae, mikae minulle ihmisissae aina on ollut miellyttaevintae ja arvokkainta: ystaevaellisyyttae ja auttavaisuutta ja herttaisuutta ja osanottoa, tarve olla mieliksi ja aina antaa mitae itsellae on—haastan heille kaikki asiani niinkuin hekin minulle—ollaan ystaeviae, minulla on vaehaen enemmaen kirjatietoja, heillae enemmaen elaemaen ja kokemuksen. Taeaellae minae aina paeaesen siitae, mikae minuun muualla tarttuu epaemieluisaa ja minulle kuulumatonta, tai kuormittuu raskasta. Taeaellae haihtuu haikeudet ja katoo kaipuut. Taeaellae on minulla oma kesaeaittani, niinkuin erakolla maja, joka Villen kanssa yhdessae kalkuteltiin ja sammalsaumoille salvettiin—leikillae puhuen: minulle muka vanhain paeivien varalle, kun aeiti kuolee ja minae myoen talon ja muutan taenne vaariksi, elaekkeelle, ja Villen ja Johannan lapset saavat periae sen huoneen ja mitae minulta muutakin jaeae. Johon Johanna nauraa:—Omasi kanssa siihen tulet—ja olisi jo aika tullaksesi ... (haen sitae samaa, mitae aeitikin) ... johon minae:—Tuo Ville vei, ennenkuin minae ehdin. Johon Johanna:—Taisi tulla vakainen vahinko. Yksi tytoeistae tuiskahtaa nurkan taitse:
“Aeiti, tulkaa katsomaan, se seisoo jo kolmella jalalla!”
“Hyvae, hyvae, mutta en minae nyt jouda,” sanoo Johannan aeaeni aitasta.
Tyttoe tuiskahtaa sinne takaisin. Minae seuraan. Siellae on vuona karsinassa, seisoen kolmella jalalla, neljaes lastoitettuna ja sidottuna. Emo maeaekii kujassa, mutta vuona ei vaelitae siitae, vaan tunkee turpaansa haekkioven laepi, jossa hoitajansa maassa istuen sitae hyvaeilee ja sille haastelee, kiintyneenae siihen niin, ettei huomaa, ennenkuin minae tervehdin.
“Paeivaeae, paeivaeae,—ka, kun ne olisivat sen tappaneet, kun eivaet luulleet kalua tulevan, vaan tulipahan ... kohta otetaan lasta pois ... menkaeae, tytoet, nyhtaemaeaen nuorta heinaen helvettae pellon pientarelta ... katsohan, kun ei vaelitae yhtaeaen emaestaeaen ... hoitajansa kaettae vain imee.... Kerran minulla oli koira, jota vaehaen aikaa hoidin, niin se seuraili niin, ettae kun en saanut haihtumaan muuten, niin piti sitoa ja minun laehteae veneellae suuren selaen yli— jaa, jokos minae sanoin paeivaeae, terve, terve ... menkaeae, tytoet, menkaeae ... minae heitaen sille vielae olkia vuoteeksi.... Kaeydaeaen tuonne pihaan.... Istutaan vaikka taehaen rappusille.... Mitaes sinulle sitten oikein kuuluu?... Olitko juhlilla? Hyoedyitkoe niistae mitae? Antoivatko laulannat lohtua sielullesi?”
“Enpae tiedae.”
“Sitae minaekin, ei niistae meikaelaeisille ... olinhan tuolla minaekin kerran... en minaekaeaen niistae heidaen torviensa toitotuksista ja rumpujen paerrytyksistae ja juhlapuheista ja paukutuksista ... enkae minae sitae huitomista ja kuin vaekisin laulattamista ja kilvan kirkumista, jotta kuka paremmin parahtaisi ... se on minun musiikkiani, kun tuo Johanna soittaa kanneltaan tuvan haemyisessae karsinassa.
“Nyt saunaan!” hoikkasi Ville toermaen rinteeltae.
“Tullaan, tullaan!” hoikkaa Konttisetae vastaan.
Joka kerta kuin tavataan, pitkienkin aikojen paeaestae, menee meiltae heti puhe naeihin taemmoeisiin. Haen on ystaeviaeni, niinkuin naemae taeaellae, ja muitapa minulla ei juuri olekaan, eikae ole ollut tarvis eikae enaeae tule. Haen on melkein sama kuin silloin, kun kaevi ensi kerran meillae ja haastoi minulle hyvaestae haltijasta ja miten sitae on hoidettava, ettae se viihtyisi, ja yhae haen siitae haastaa. Ei kukaan tiedae, kuka haen oikein on ja mistae kotoisin, enkae minaekaeaen ole kysynyt. Kerran haen kuitenkin: ettae “olisi ehkae voinut tulla vaikka pappi tai vaikka laeaekaeri, tai vaikka runoniekka eli rohvessori, jos en olisi sairastunut kovaan sielun tautiin ja tuskaan, jossa oli vaehaellae henki mennae, mutta ei kuitenkaan mennyt henki, vaan tuli, tuli henki sanomaan naeyssae, ettae minae olen se kaiken hyvaen henki ja kaiken kauniin henki ja sinun on seurattava minua ja opetettava minua muille. Siitae ei siihen aikaan kukaan tiennyt, mutta nyt on jo niitae, jotka tietaevaet ja ymmaertaevaet tai ainakin aavistavat. Minae olen sen kuiskaava aeaeni eraemaassa.” Haen parantelee ihmisiae ja elaeimiae luonnonlaeaekkeillae, hieroo, kylvettelee, laeaekitsee luun ja lihan vikoja ja tyynnyttelee ja viihdyttelee verien vihoja. Ei ota mitaeaen maksua vaivoistaan, mutta ruuan ja vaatteen ottaa, kun annetaan, ja evaestae konttiinsa pitemmille taipalille. Ei haen viihdy kauan paikassaan, katoo pitkiksikin ajoiksi, mutta kun palaa, on, niinkuin olisi ollut kaiken aikaa talossa, elaenyt yhdessae mukana, ja tietaeisi, mitae on tapahtunut ja mitae tarvitaan. Haen on naekijae, aavistelija, ymmaertaejae, joka virittaeae ensin oman sielunsa sen vireeseen, johon yhtyy, ja siitae vaehitellen haenen sielunsa omaansa. Olemme soittaneet monet sielun saevelet yhdessae, haen tulee kuin kutsuttuna silloin, kun minulla on sen soiton tarvis. Haen sanoo tietaevaensae, kuulevansa kaukaa, milloin kuka haentae kutsuu.
Istumme lauteilla, vastojen hautuessa, suloisessa laempimaessae, ennenkuin loeyly vielae on lyoety.
“Olisin minae kuitenkin tahtonut siellae juhlilla yhden laulattajan lauluja kuunnella,” jatkoi siinae Konttisetae.—“Olisin vielae kerran tahtonut kuulla niiden etelaen tyttoejen kuoroa.”
“Missae te heidaet kuulitte?”
“Ka, oletpa kuullut sinaekin ja naehnyt, koska sitae aeaenesi vielaekin vaeraehtaeae. Ja jos olet kuullut ja naehnyt ja ymmaertaenyt heidaet oivaltaa, niin on heistae ollut siellae juhla sinullekin, niinkuin oli minullekin. Missaekoe?—elaehaen, Ville, vielae lyoe loeylyae, annahan, kun haastellaan, tekisin siitae runon, jos osaisin—tuli vastaani neitoparvi niemen kainalossa, haltijatar impineen valkealla hiekalla— ilakoivat ja lauloivat, minae metsaen reunassa polulla ihmeissaeni istun ja kuuntelen—naekevaet minut, eivaet kirkaisten kummitusta pakoon, vaan huutaa tyttoe evaeilleen—esitteleikse, sanoo nimensae, itsensae ja sisartensa—ei kysytae, kuka on taemae aeijae ja minne haenellae matka, niinkuin taeaellae aina muut yli olan ja nenaen vartta pitkin, vaan tietae kysytaeaen, milloin laiva laehtee, onko kiire jos ehkae tiedaen, saavatko luvan kysyae—he matkalla juhlille—on tultu Savon saloja ja jaerviae ihantelemaan, taenne tahdottaisiin jaeaedae, taeaellae aina olla, ei siellae, mistae he, naeiden naekoealain vertoja.—Pitaeae tulla taenne olemaan, minae sanon.—Eihaen tiedae. Tekisi kyllae kovin mieleni tulla, haen sanoo ja katsoo herttaisesti kaihoten. Minae heidaet neuvon siitae eteenpaein, saatan oikotien paeaehaen, josta vie laivasiltaan— siitae haen kiittaeae, ottaa omasta rinnastaan kukan ja kiinnittaeae minun rintaani, ukkoraehjaen, taemaennaekoeisen kulkijan ja kerjaelaeisen—ja laulaen laehtevaet, ei kuulu tirskuntaa tienkaeaenteen takana naeiden tyttoejen, vaan vilkuttavat kaedellae ja liehuttavat liinoja harjun rinteeltae. Sanon sinulle: en ole ihanampaa naehnyt— sinua aattelin: siinae sinulle nuorikko taloosi—siitae minullekin muistelemisen iloa koko taival taenne asti eraemaan halki. Minae kun mitae semmoista naeen ja kuulen, sitae tallettelen ja kantelen kuin linnunpoikaa povella. Ne olivat hekin sitae hyvaein ihmisten heimoa, olipa olevinaan heitae ikaevaekin.... Nyt saat, Ville, lisaetae laemmintae.”
Kylvetaeaen verkalleen—Ville haastaa asioistaan, ja sitten istutaan ulkona rahilla saunan seinaemaellae illan viileaessae, polvella puhtaat paidat, jotka Johanna on siihen pannut, kullekin omansa.
“Hohhoo,” huokaa vanhus, “onpa taas hyvae ollakseni, hyvaein ihmisten hoivissa—onhan siinae puhdas paita minullekin—se on tuo Johannakin sitae hyvaein ihmisten henkiheimoa—sitae on Taaton mamsselikin—ei niitae ole monta, vaan joitakin on—sitae samaa valittua sukua ovat. Minae uskon, ettae maailmassa on kahdenlaista heimoutta, ruumiin ja hengen. Hengen heimoudet kulkevat kaetkettyinae vuosisatain, ehkaepae tuhansienkin alitse—antiikista ja Egyptistae ja Intiasta ja vielae kauempaakin historian aikain kautta naeihin paeiviin asti— yksiloeityvaet ja uusiintuvat ohi ruumiillisten periytymisten henkien periytymisen tietaejae sen salavaeyliae ... niistae ajantiedot ihmeissaeaen kertoo, pyhistae miehistae ja naisista, mutta paljon on semmoisia, joista historia ei mitaeaen tiedae eikae ihmiset tiedae, mitae aatelia he ovat—ei naeitae kaikki ymmaerrae enkae osaa selittaeaekaeaen, mutta sinae ymmaerraet, sinulla on vaehaen semmoiset tuntosarvet kuin minulla.—Minae vielae siitae tytoestae—onko mitaeaen ihanampaa luomakunnan luomaa kuin hyvae ja hieno ihminen, kun on vielae nuori ja kaunis nainen! Se on ruma tarina, ettae se oli nuori nainen, joka vietteli miehen ja sai aikaan syntiinlankeemuksen ja ihmiskunnan kirouksen—ei ihmiskunta ole langennut eikae kirottu, siinae on vain hyvaeaensae, huonoansa. 'Uskotko, ettae tuo nuori morsiamesi olisi voinut kaeaermeen neuvosta sinut langettaa syntiin?' kysyin kerran apulaispapilta, joka oli kihlannut rovastinsa tyttaeren. Jaei siihen tuppisuuksi. 'No, jos ei se, niin kuinka sitten joku toinenkaan?' Miksi olisi pantu pahasta maailman perustus? Ei se ole siitae pantu, vaan hyvaestae on pantu. Ihmisen aivoitukset ovat hamasta lapsuudesta yhtae hyvin hyvaet kuin pahat.”
Johanna jo huikkasi tuvan rappusilta illalliselle.
“Tullaan.... Se olisi pitaenyt tehdae taemae tarina semmoinen, ettae maailma oli alkujaan riidan, sodan ja turmeluksen ja pahennuksen eraemaa, mutta sen keskessae oli rauhan ja rakkauden keidas. Niin siinae keitaassa asuu luojan kaksi luomaa onnellista, ne syoevaet tiedon puun ja rakkauden puun ja kauneuden puun kaikista hedelmistae, joka puu on yksi ja sama puu, ja saavat siitae sen valistuksen, ettae menevaet portille ja puhuttelevat ohikulkevia ja ulkona olevia ja kutsuvat sisaeaen kaeymaeaen ja katsomaan heidaenkin taloaan, ettae tulkaa naekemaeaen, mitenkae taeaellae meillae eletaeaen, ja sitae mukaa kuin tulijoita on, niin sitae mukaa siinae paratiisi laajenee niinkuin uudispelto ja sen muurit siirtyy niinkuin pellon aita ja kaesittaeae lopulta koko maailman, vaan joka ei osaa eikae tahdo elaeae, niinkuin paratiisissa pitaeae, niin se menkoeoen takaisin maailmaan entiseen kurjuuteensa, kunnes tulee halu paeaestae uudelleen autuaitten asuntoon. Se olisi ollut sillae tavalla se maailman luomisen ja ihmiskunnan ylennyksen taru kirjoitettava ja sillae tavalla ajateltava ihmiskunnan alku. Sitae on herttainen sillae tavalla ajatella ja niin minae sitae ajattelen yksikseni talottomilla taipalilla. Mitaes Ville sanoo?”
Ville vain kuunteli ja muhoili:
“Osanneeko siihen semmoiseen minunlainen mitaeaen, mutta en minae siihen aituukseen sentaeaen kaikkea maailmaa tahtoisi.”
“Eikae ole pelkoakaan, ettae koko maailma siihen pyrkisikaeaen.”
Verkalleen pihaan astuessamme virkkoi setae vielae:
“Olihan se ihana neito—ajattelin sinua ... olisi siinae ollut taloosi emaentae, sillae oli niin tekevaen naekoeiset kaedetkin.”
On illastettu tuvassa, Johannan letut ja kokkelit ja vasta kirnutut voit. Ville on vetaeytynyt aittaansa, viikon raadannasta rauennut mies. Johanna on pannut lapsensa levolle, askarrellut viimeiset lauantai-ilta- askareensa, istuutunut karsinaan, polvella kantele, josta juoksuttelee hauraita saeveliaeaen, haemyhetken heraettaemiae. Sitten haen soittaessaan yhtaekkiae kysyy:
“Et tainnut siellae vielaekaeaen tavata sitae mieleistaesi, sitae viimeistae parasta, koska tulit taenne suoraan, vai tapasitko jo?”
Puhuin heille kaiken. Miksen olisi puhunut heille taetae niinkuin muutakin! Olin pyrkinyt ja luullut paeaesseeni siitae eroon, koskia puskien kotoa pois. Mutta olin kai siinae vielae kiinni jollain viimeisellae venyvaellae toivon saeikeellae, koska oli tarve saada toivon apua toiselta. Jos Johanna ehkae naekisi sen toisin, jos haen loeytaeisi jotain mahdollisuutta—vaikkei muuta kuin uskoisi, ja vaikkei uskoisi, niin kuitenkin sanoisi uskovansa. Vaikkei sanoisi muuta kuin: eihaen milloinkaan mitaeaen tiedae. Mieli herahtaa ja sulaa. Kerron kaikki viimeisestae parhaasta, ensimaeisestae ja viimeisestae. Sanon senkin, ettae piti tulla taenne paeaestaekseni eroon.
“Vaan pitaeaekoe nyt sitten antautua sen ainoan varaan?” sanoo Johanna, ei kuitenkaan niinkuin olisi todella tahtonut sanoa: ei pidae.
“Niin se nyt minusta vain on, ettae pitaeae.”
“Ja niin sen on oltavakin!” haen yhtaekkiae sanoo laempimaesti.
“En osaa ajatellakaan muuta kuin: haen tai ei kukaan muu.” On kuin olisi silmae huiennut naekemaestae muuta, kuin mikae siinae on kuva siitae haeikaeisevaen kirkkaasta, josta sattui siihen pisto niinkuin auringon saeteestae....
“Ei sitae osaa eikae ole tarvis—kun minae naein Villen ja kuulin aeaenensae, niin loei kuin sokeudella kaikkeen muuhun ja tiesin samassa, ettae jollet sinae, niin ei kukaan muukaan, vaikken tiennyt, tokko tuo tahtoneekaan. Oli pitkaet erot, kun vanhemmat panivat vastaan tyhjaelle miehelle menoa, eikae luullut totta tulevankaan, vaan tulipas—ja tulee sinullekin.”
Haen yhtaekkiae naeppaeili kanteleestaan iloisen saevelen, haaveillen omia haaveitaan, kai oman onnensa muistoja, mutta niinkuin samalla olisi tahtonut soittaa ne minulle, minun puolestani, minun onnekseni—ja minulla oli siinae lyhyt hetkinen, niinkuin haenen ystaevaellinen uskonsa olisi ollut minun.
Setae on noussut ja pistaeytynyt pois. Johanna ripustaa kanteleensa naulaan ja katsoo ikkunasta ulos:
“Siellae se taas sen vuonansa kanssa, se sitten on hyvae mies tuo setae. Ei taida haen olla kaikkien mieleen, mutta minusta haen puhuu oikeita, kun ajattelen vapaasti enkae muista, mitae ennen on kaesketty ajattelemaan ja uskomaan. Keventaeae niin ihmeesti mieltae, kun se tulee taloon. Saisi olla vaikka ikaensae. Siellae on tila aitassa, niinkuin aina ennenkin.... Minae vielae siitae aeskeisestae: on vain elettaevae toivossa.”
Minae elaenkin siinae taas—ja miksen elaeisi—se voi olla yhtae hyvin mahdollista kuin mahdotontakin—ja minulle on tullut sinusta yksi kuva lisaeae, joka on niinkuin oma naekemaeni: ilakoiva tyttoekuoro jaerven rannalla—ja kuinka sinae kiinnitaet kukan vanhan miehen rintaan ja heilutat haenelle hyvaestiae, ja ettae olet sanonut:—Eihaen tiedae, tekisi kovin mieli kerran vielae tulla.... Eikae kestaenyt kauankaan, kun minae sinut sitten naein laivasillalla.
Heittaeyn vuoteeseeni, aitan ovi jaeaekoeoen auki, en voi nukkua—kuka taemmoeisenae yoenae voisi nukkua! On se aika yoestae, kun taivaan valo on vaaleimmillaan illan viimeisen ruskon ja aamun ensimaeisen sarastuksen vaiheilla. Kaikki muut linnut vaikenevat, ja vain rastas laulaa. Koski rantojensa kuilussa kumajaa tummaa syvaeae saeveltaeaen, yoelintu kuusessa nakkelee sen yli sirautuksiaan, milloin pitkiae kuin nauhoja, punaisia, valkoisia, keltaisia, milloin lyhyitae kuin helmiae, lasisia, hopeisia, kultaisia, ja kun se visertaeae, silloin ei kuulu koski, mutta kun se hetkeksi lakkaa, silloin kuuluu taas koski—hennon kurkun vaerinae voittaa vesien kurimon tohisevan torven.
Setae hissuttelee pihalla, ei naeytae aikovankaan nukkumaan—haen muuten nukkuu milloin sattuu—ja kun naekee, ettae valvon, haen tulee, istahtaa aitan kynnykselle, tyhjae piippu kourassa. Ojennan haenelle kukkaroni.
“Kiitos, tekihaen mieli tupakkaakin piippuun, vaikken ehkae olisi ilennyt heti pyytaeae—ja jos vaelitaet, niin haastellaan vielae—vai mennaeaenkoe koettamaan lohta—minae soudan?”
Setaehaen aina tarjoutuu soutamaan, mieliksi, vaikkei ole kalamies eikae malta soutaa halultaan haastella.
“Haastellaan taessae.”
“Minae siihen aeskeiseen puheeseen vielae,” alkoi haen heti—“ettae saahan toivoa ja pitaeaehaen toivoa—mutta jos kaevisi niin, ettei toivo toteutuisi, niin on osattava elaeae sittenkin. Se on annettava sekin uhriverona hyvaelle haltijalle, joka meitae hoitaa, niin kyllae haltija maksaa sinulle velkansa takaisin. Saanko puhua—ethaen pahene?”
“Puhukaahan—enhaen toki.”
“Sinae et ehkae enaeae tapaa haentae eikae haen ehkae tule omaksesi sillae tavalla, kuin toivoisit, mutta elae siitae vaelitae, ei haen sinua silti jaetae. Haen jaeae sinulle hyvaeksi haltijaksi ja tulee asumaan talossasi, aina luonasi, vaikket haentae koskaan naekisikaeaen. Haen tuli, oli ja meni, niinkuin lintu, joka istahtaa eteesi polulle eikae tiedae, ettae oli katsoja. Pysaehdyit, katselit ihmeen ihania, puhtaita hoeyheniae ja sen jalan kevyttae nousua ja kaulan kaarta ja sulavia liikkeitaeaen. Se on siinae aikansa, kaeaentelekse, katselee, ei huomaa sinua, kun olet ihan hiljaa, sitten yhtaekkiae pyraehti pois, et tiedae, miksi, lieneekoe tiennyt itsekaeaen, ehkae kuuli kutsun jostain tai ilman vain, etkae haentae sitten enaeae koskaan naee. Mutta siihen jaei haenestae sija, se paikka, jossa oli ihana ollut, ja jaei laehdoen humaus ja lehvaen liikahdus. Se meni, mutta naeky ei mennyt eikae mene, sinae vaellat ja tulet toisen kerran ja kuinka monta kertaa tahansa siihen pyhaeaen paikkaan ja luulet haenet naekevaesi siinae aina, ja sinulle on sitten sama, onko se siinae vai ei, sillae se on siinae kuitenkin. Katsohan: niinkuin ei ole autuaaksi tullakseen vaeliae sillae, mitae uskoo, kunhan uskoo, eikae edes sillae, onko olemassakaan se, johon uskoo, niin ei ole myoeskaeaen vaeliae sillae, ketae rakastaa ja miten rakastaa, kunhan vain rakastaa. Ei rukoileva lakkaa, vaikkei jumala rukoukseen vastaakaan, rukoilee vain sitae hartaammin. Ei rakkauden tarvitse siihen raueta, ettei saa vastarakkautta. Kun voi rakastaa omanaan sitaekin rakkautta, jolla muut ovat rakastaneet, niinkuin esimerkiksi Korkean veisun rakastajan ...”
“Ja Salamin ja Sulamitin—”
“—... niinpae niin, ja kaikkien runoilijain rakkautta, niinkuin ne ovat sitae kuvitelleet, vaikkeivaet olekaan sitae itse semmoisena ehkae kokeneet, niin miksi ei voisi rakastaa omaakin kuvittelemaansa rakkautta ja olla siitae niin onnellinen, kuin se olisi totta, jopa vielae onnellisempikin. Runoile sinae haenestae itsellesi ikuinen rakkaus. Niinkuin minaekin siitae kukasta, minkae haen minulle antoi. Elae hylkaeae rakkauttasi haeneen elaekae pyri paeaesemaeaen siitae eroon, vaikka taeytyisikin ollaksesi erossa haenestae. Se on kyllae vaikeata vielae sinun iaellaesi....”
“Oletteko tekin semmoista kokenut?”
“Lienenhaen yhtae ja toista minaekin, vaikka olen nyt taemmoeinen—en puhuisi, jos en tietaeisi. Se on vaikeata, mutta se kaey, ja ilo ihanteesta, jonka tuskissasi luot ja saat saeilymaeaen ja kannat sielussasi, niinkuin aeiti lasta povellaan, on suurempi ja tyydyttaevaempi kuin mistaeaen maallisesta ja todellisesta. Rakkaus voi olla yhtae kaunis, vaikkei sen esinettae olisikaan. Ajattelehan aeidin rakkautta toivottuun lapseen tai kuolleeseen lapseen, kyllae se on sama kuin elossa olevaan. Sen on niinkuin sen, minkae ihmiskunta on runoillut, runoillessaan itselleen uskon naekymaettoemaeaen, uskon elaemaeaen kuoleman jaelkeen, uskon Jumalaan ja jumalanpoikaan ja lunastukseen ja pelastukseen toisen avulla, kun omat voimat loppuu. En minae ole mikaeaen ateisti enkae kieltaejae, vaikka sanotaan. En minae tahdo ristinoppia repiae, eikae sitae voikaan. Vaikkei se olisi milloinkaan toteutunut eikae toteutuisi, vaikka se olisi vain haave, niinkuin se kai onkin, niin juuri siksi sitae ei voi haevittaeae eikae saa. Juuri samoin pitaeae rakastaakin ja tullaan aina rakastamaan. Ja milloin on rakkaus toteutunut niin, ettae se olisi antanut, mitae on luvannut? Kysy keneltae tahansa, joka on sitae saanut enemmaen kuin minae ja sinae? Ja katsele, mitae siitae on kirjoitettu. Rakkaus toteutuu vain sille, joka ei ole sitae saanut, vaan ainoastaan kuvitellut. En osaa taetae niin jaerjestyksessae kuin pitaeisi—mutta sinae kyllae ymmaerraet.”
“Ymmaerraen, minae alan jo ymmaertaeae.”
“Oikeastaan minae vain sitae, ettae pidae haentae ihanteenasi.”
“Olin jo pitaenyt, ennenkuin naeinkaeaen.”
“Ja pidae haentae yhae niin, ettae toteutat haenen silmiensae alla sitae, mitae sinussa itsessaesi on parasta, hoida haentae hyvaenae haltijana omassa itsessaesi.”
“Olen jo koettanut.”
“Olet oikealla tiellae. Silloin haen on sinun eikae haentae sinulta kukaan riistae; vaikka haave, niin kuitenkin tosi. Sinaehaen loit haenet, ennenkuin haenet naeitkaeaen. Jollei haentae sinulla olisi ollut ennen, et olisi haentae tavannut silloin, vaan ehkae jonkun muun, olisit kulkenut haenen ohitsensa, niinkuin monen muun, ties kuinka monen, et olisi kuullut edes humausta haenestae, et tavannut haentae lintuna polullasi. Nyt kuulit haenet. Jos haaveesi olisi luonut toisen kuvan, et olisi haentae naehnyt. Ole sentaehden yhaekin naekevinaesi, ettae haen sinulle elaemaessaesi hymyilee, niin haen sen tekee, ettae haen on joka paikassa, niin haen on. Anna haenen muuttua elaemaesi visioniksi, niinkuin laulajalle iaenikuiselle Pohjolan impi revontulten kaaren paeaellae, tai niinkuin se kuva siitae tytoestae, jonka otsalla loisti totuuden taehti, tai niinkuin se laulajatar, tai niinkuin sille Dantelle se Beatrice. Se on ihanaa semmoinen. Silloin se ei sinulle kuole eikae katoa, etkae pety.”
Haen oli haltioitumistaan haltioitunut, puhui milloin minulle aittaan, milloin ulos ovesta niinkuin naekymaettoemaelle kuulijakunnalle siellae ulkona jossain kesaeyoen viileaessae maailmassa. Olen jo aikoja sitten antautunut haenen lumoihinsa. Haen tulkitsee kaikkeni, on sieluni salatietaejae, ajatusteni lukija ja sanelija.
“Kaipaa,” sanoo haen hartaasti—“kuule, sinae et saa tukehduttaa kaipaustasi, et koettaakaan siitae paeaestae, niinkuin sanoit tahtovasi. Kaipaa, elae katkerasti ja kivuloisesti, vaan suloisesti, hiljaisesti, viihdyttaevaesti, hartaasti. Sinun taeytyy se itsesi taehden, pelastuksesi taehden, et jaksa muuten elaeae, rupeat ehkae juomaan tai tuskissasi muuten pahasti elaemaeaen—tai kovenet tai tulet ahneeksi ja vaivut aineen orjaksi —ei pidae unohtaa sitae parastansa, minkae on saanut, eikae paatua, vaan tyytyae taeytymykseen.”
“On viihtyisaeae kaivata olematonta ja tulematonta, ottaa vastaan kaikki, mikae annetaan, toivomatta itse mitaeaen, mikae ei ole saatavissa, ja saada siitae palkakseen rauha, ja kirkastus. Kun paeaeset sille polulle, noudattelet sitae—otat vastaan kaiken niinkuin sateen ja poudan,—niin voitat sillae kuolemankin. Kun se tulee haernaeilemaeaen: nyt otan, nyt otan! —sinae vain sanot: sama se, ota, ota!—ja kuolema haemmaestyy semmoista vastaantulijaa ja luikkii tiehensae haeveten, haentae koipien vaelissae. Kuolet tietysti, mutta kuolemaa pelkaeaemaettae ja pakenematta. Et ollutkaan haenen saaliinsa, menit mielellaesi, pyrit melkein pyrkimaellae pois. Tulet sen luo, tapaat siellae sen, tapaat kaiken, jota et taeaellae tavannut. Se on hyvaen haltijan palkka, jota palvelit.”
Ukon leuka vaeraehti kerta pari, haen pudistihe liikutuksensa lumoista, koetti turhaan hymaehtaeae, mutta onnistui lopulta voittaa itsensae.
“No, ka, nyt on pappi taas saanut saarnansa saarnata ... olen sinua valvottanut, olisit ehkae nukkunut mieluummin ... mahdoit paiskata oven kiinni, jos et kehdannut kuunnella—mutta kaipa minae silloin olisin paukuttanut avaimen reiaestae ja olisi vain pitaenyt koreesti kuunnellaksesi. Painanko oven kiinni, ettei tule itikoita?”
“Antaa vain olla auki ... taeyttaekaeaehaen vielae piippunne.”
“Taeytyy taas paimenen mennae kaitsemaan karitsaansa.”
Ja haen tassutteli lamponavettaan paein. Ajattelin: haenen laisiaan kai olivat nekin, jotka ennenkin saivat luopumaan kaikesta ja seuraamaan haentae, saarnaveljet, jotka hoitivat vaesyneitae luostarien rauhaan.
Haenen laulunsa otti, minkae toisen soitto aesken oli antanut. Ja niistae tuli kuitenkin molemmista, ainaisesta toivosta ja ainaisesta kieltaeymyksestae, elaemaeni vastainen sisaeltoe. Minulle jaei haenestae jaelelle: Niin se on ja niin se on menevae. Heitin sinulle siinae valkenevassa aitassa ikuiset hyvaestit. Paeivae nousee, joku varpunen tirskahtaa. Ei kuulu enaeae rastaan huilu, kumajaa vain kosken tumma torvi.
On viikon mentyae poutainen pyhae ja taivaalla seisoo korkeat, liikkumattomat pilvet, ilmassa viileyden henki.
Laehden sieltae kuin toivioretkeltae, kuin pyhaeltae paikalta, tullakseni pian taas takaisin.
Palaan taas elaemaeaen ilman sinua, lasken viiletellen alas samat kosket, jotka aesken sauvoin yloes, soudan suvannot, laskettelen lehtipurjeessa suuret selaet.
Koska se kai on niin maeaeraetty ja on niin pakko, niin on kai myoes niin parempi. Oli tapahtunut sellainen heraeys, annettu sellainen ilmestys. Olen kuin jaettaeytynyt kohtaloni virran vietaevaeksi airottomassa purressa, ilman mahdollisuutta enaeae paeaestae omin voimin maihin, omakohtaiseen onneen, niinkuin olin sitae taehaen saakka kuvitellut. Ja ilman haluakaan, sillae kuljethan nyt kuitenkin mukana, niinkuin lippu tangossa, niinkuin keulakuva laivassa, aina naekyvissae, edellae ja yllae. Ethaen ole kenenkaeaen niinkuin minun, kenen olletkin. Et ollut maeaeraetty minulle sitae varten, kuin olin toivotellut. Sinun tarkoituksesi minulle oli ollut toinen. Elaemaellaeni oli ollutkin toinen maeaerae. Olit tullut tielleni suunnataksesi sen siihen. Olit tullut vain koskettaaksesi ruumiin koteloa, jotta sielu paeaesisi perhona yloes onnensa paeivaeaen. Olit ollutkin vain heraettaejae uuteen elaemaeaen. Sitae minae, en muuta, niin vaelittoemaesti vaeraehdinkin aeaenesi ensi kerran kuullessani. Siinae puhuikin vain sielu sielulle, henki hedelmoeitti hengen. Siksi kai en saanut pyrkiae enkae paeaestae sinua laehemmae, vaan sinae menit, niinkuin olit tullutkin.
Ei siis eroa, vaan hengen yhtymys henkeen. Vien sinut hyvaeksi haltijaksi takaisin, saat olla ja piillae ja tulla vastaan kaikkialla, josta tahdoin sinut pois, sinua paeten. Korotan sinut kuvaksi, johon katson, kun uuvun, auttajaksi, jota kohti ojennan kaeteni, kun en yksin jaksa—alttarille, jonka ympaerillae aherran ja jonka aeaeressae uhraan kaikki, mikae minussa on parasta.
Naekyvaet kotirannan koivut. Alotan siellae elaemaeni uudestaan, panen tarmoni tyoehoen toisten hyvaeksi, kaiken hyvaeksi, joka minua tarvinnee, en elae itselleni enkae omalle onnelleni, elaen aeidille, annan toisten lapsille, kun ei minulla itsellaeni omia. Ei saa elaemaellae olla yksityisen onnen tarkoitusta. En tiedae silloin vielae, myoetaetuulen kantaessa minua veneessae, jonka olin sinuakin varten veistaenyt, kotirantaa kohti, jonka hiekka jo kuumottaa ja uimahuone paistaa, en aavista silloin—vaehaeae ennen—taemaen kaiken lopullista tarkoitusta, en, mikae on oleva taemaen kieltaeymyksen pikainen palkka: etten menettaenyt sinua, koska suoritin sinusta taemaen ansiotyoen, koska olin valmis antamaan taemaen uhrin. Yhdyimme siksi, ettae naeytin voivani erota.
Olisiko voitu muutenkin yhtyae? En usko, sillae minae uskon, ettae jos et olisi annettu minulle palkkioksi taestae, ei elaemaestaemme myoeskaeaen olisi tullut se, mikae siitae tuli ja miksi se oli tarkoitettu, eikae onnemme sisaelloeksi se, minkae se siitae sai. Sen langoista kehraettiin sielussani onnemme loimet ja sinae panit siihen sen onnemme kuteet, ja niin kudottiin, helskytettiin onnemme kangas.
Ettaekoe se olisi voitu kutoa onnellisen sattumankin langoista ilman sen yliluonnollisempia ihmeitae ja edellaekaeypiae salaisia tarkoituksia? Ettaekoe minae nyt jaelkeenpaein vain naein kuvittelen? En jaelkeenpaein, vaan jo heti silloin.... Eikaehaen sattumata ole. Senkin langat juoksevat kaedestae, joka niitae edeltaemaeaeraeten johtaa ja niistae tietoisesti kutoo. Sattumattaretkin ovat kohtalotarten kaeskylaeisiae. Ne sen asettivat, niinkuin niille maeaeraettiin. Ne ne panivat minulle onnen koetehtaevaen ja elaemaelle sen velvoituksen. Sain sinut ensi kerran sitae varten, ettae elaemaeni ei olisi vain itseaeni, vaan myoeskin muita varten, ja toisen kerran sain sinut nyt taenne, koska se oli sitae ollut. Onnemme tuli onneksi myoeskin muille, ja minae luulen, ettae sitae jatkuu, niin kauan kuin jaksan.
Taemae oli ensimaeinen elaemaeni suuria sunnuntaipaeiviae. Monesko lienee taemae, jona taetae muistelen?
Veneen kokka karahtaa kotirannan hiekkaan, uimahuoneen viereen, lehtipurjeen kantamana puolitiehen maihin.
Olen siis taas kotona. Minut valtaa hetken heikkous ja voimattomuus. Miksi tulin taenne takaisin? Enkoe tullut takaisin maailmaan liian pian? On yhtaekkiae siinae rannalla, missae kylmaen pohjatuulen laine loiskaa ja pieniae vaahtopalloja kiitelee yloes hiekalle, sanomattoman lohdutonta, kolkkoa ja arkista, niinkuin voi olla vain silloin, kun ilta-aurinko niinkuin nyt yli mustansinisen veden, pohjatuulen paeaeltae pilvettoemaestae luoteesta, luo lahjomatonta kovaa valoaan niin, ettae naekyy jokainen lehti, jokainen rihva, jokainen saeloe ja rako ranta- aidassa. Airo kolahtaa koleasti, vesi veneen tapissa korisee melkein ilkeaesti, Anti-koira on koko ajan maannut kaeppyraessae kokkatuhdolla, retki on ollut haenelle pettymys, ei mitaeaen riistaa, sinne jaei karkelokaverikin. Se loikkaa laiskasti maihin ja laehtee vetelaesti edeltae pihaan saamatta haentaeaensae kaeyraeksi.
Minusta on, kuin olisin tullut uutimettomaan huoneeseen, harsot ovat poissa, ei ole auerta ajatusten eikae tunteiden ympaerillae. Elaemaen karu todellisuus viluttaa, sydaen ja sielu vaerisee, ei mikaeaen vaeraejae. Naeinkoe tuleekin olemaan? Jaksanko? En saa haentae jaeaemaeaen, en sillaekaeaen tavalla kuin kuvittelin ollessani onnenlaulajan lumoissa. Haen on auttamattomasti poissa, puhallettuna kuin taehkaestae heilimon helve, kuin kultapoely poutaperhon siiviltae.
Nakkaan lehtipurjeen kauas jaerveen, olkoon siellae, vesi viekoeoen. Nostan jauhosaekin selkaeaen ja laehden kumarissa sen raskaan painon alla nytkyttaemaeaen rantapolkua yloes veraejaelle. Pudotan toisella kaedellae alas sen puut. En viitsi sulkea niitae, tulenmahan sitten takaisin. Paeaetaen mennae huvimetsikoen ja puutarhan laepi rakennuksen paeitse suoraan aitoille. Tuijotan polkuun, hatunlippa on valunut silmille, en naee eteeni, mutta tunnen tien ilmankin. Jahka tulen pihlajamajan poeytaekivelle, taeytyy siinae korjatakseni saekkiae paremmin selkaeaen ja saada parempi ote.
Kuka siinae istuu, kuka nousee?
Sinae! Sinae siinae seisot.
“Hyvaeae paeivaeae,” sanoo aeaenesi.
En saa vastanneeksi, sillae ojentautuessani vyoeraehtaeae saekki maahan, pitkaekseen, sen suun side aukeaa ja jauhoja valahtaa maahan. Minun taeytyy nostaa se pystyyn puuta vasten ja sinae teet liikkeen kuin kumartuaksesi minua auttamaan. Olen siinae edessaesi ihan jauhottuneena avojaloin ja avopaein, sillae lakkikin putosi saekin kanssa.
“Ette tunne,” sinae sanot, hymyillen ystaevaellisesti, samalla hiukan haemillaesi.
“Tunnenhan toki,” minae sammallan hengaestyksissaeni.
Sinae ojennat kaetesi, en aio uskaltaa tarttua siihen, ennenkuin olen poelyttaenyt omani jauhoista, mutta sinae tartut siihen siitae huolimatta ja pudistat sitae reippaasti.
“Oletteko te taeaellae?” saan minae vihdoin kysytyksi.
“Kai olen, koska olen,” sinae naurahdat ja pyoeraehdaet ympaeri.
“Tekoe?”
“Niin, minae” ... ja sinae pyoeraehdaet takaisin.
“Jaa, niin, niinpae tietenkin—antakaa anteeksi, ettae isaentae ottaa vastaan vieraan taessae asussa.”
“Ei ole vaaraa, koska en aio teitae syleillae!
“Ettepae tietenkaeaen.”—Olen sen verran paeaessyt tajuihini, ettae saan naurahtaneeksi mukana.
“Suokaa anteeksi haemmennykseni, mutta—kuinka neiti on taeaellae?... Ettekoe siis mennytkaeaen?”
“Minne?”
“Juhlilta pois—'Saimassa'.”
“Tyttoeni siinae vain menivaet.”
“Minae luulin naehneeni—”
“Naeitte siis vaeaerin. Mutta minne te sieltae katositte?”
“Minaekoe?”
Minae olen istuutunut puutarhan penkille ja sinae istut toiselle vastapaeaetae.... En saa katsotuksi sinua silmiin, naeen vain jalkasi, sirot ja lujat, ja voimakkaan nilkan ja kaunismuotoiset kengaet. Sitten naeen sinut vyoetaeisiae myoeten, joihin on kiinnitetty valkoinen ruusu, aivan varmaan aeidin ruusupenkistae otettu, joita siellae oli vain yksi semmoinen suuri, minae tunnen sen siitae, ettae sen yksi lehti punertaa.
En saa sitten selvaeksi muuta ajatusta, kuin ettae minun pitaeisi sitoa saekin suu ja viedae saekki aittaan ja mennae muuttamaan vaatteita. Mutta kun vieras istuu, olisi varmaan epaekohteliasta jaettaeae haenet taehaen yksin. Kasvoihisi vilkaisten minae naeen, ettae silmaesi hymyilevaet, mutta ei huulet.
“Tu—tulitteko hevosella vaiko—?”
“Ihan laamannin oriilla, taedin kanssa.”
“Se on siivo ja saeyseae—missae se on?”
“Tallissa.”
“Oliko taeaellae ketaeaen miehiae kotona?”
“Ei ainoatakaan, kuuluvat laehteneen jonnekin takamaalle heinaeaen.”
“Vai jo ne menivaet—ja niin, niinhaen pitikin.”
Sinae naehtaevaesti koetat pidaettaeytyae purskahtamasta nauruun—suusi ympaerys vaeraehtaeae ja silmissae on veitikka—sinulla on pieni, soma olkihattu, kiinnitettynae paksun palmikon taa—sieramet elaeae.
“Kuka sen sitten riisui?”
“Jaa, oriinko?”
“Niin.”
“Minae.”
“Se on siivo ja saeyseae—jaa, johan sanoin sen,” ja minae kysyn kiireesti:
“Onko se—tuota—saanut heiniae—kun ei ollut korttakaan vanhoja heiniae koko talossa, kun piti kevaeaellae syoettaeae kaikki ja repiae olkikatotkin?”
“Minae niitin aeitinne luvalla apilasta.”
“No, sehaen sopi erinomaisesti!” minae melkein riemahdan.
“Olette ollut myllyssae,” sinae sanot, kun en minae taaskaan tiedae, mitae sanoisin. Paeaessaeni on sisaeinen paine, mutta ei mikaeaen paeaese sieltae ulos.
“Kah, saekki valuu, minun taeytyy viedae se aittaan”—ja minae melkein ryntaeaen sen kimppuun, sitomaan sen suuta. Sinae pyydaet saada pitaeae suuta, kun minae sidon.
“Elkaeaehaen toki, te jauhotutte—kyllae minae.”
Mutta sinae pidaet kuitenkin, kiristaet oikein lujasti, niin ettae rystyt menevaet valkeiksi.
“Kas niin, nyt minae autan sen selkaeaenne.”
Mutta sitae minae en salli, en, vaikka mitae tapahtukoon, minun on saatava estetyksi sinut jauhottumasta hinnalla millae hyvaensae, ja ettet ehtisi, minae keikautan sen olalleni niinkuin heinaesaekin ja laehden puolijuoksua pihaan. Kuulen sinun seuraavan, riennaet edelle, avaat minulle puutarhan portin ja painat siinae paeaehaeni lakin, ja olet uuden aitan rappusilla samalla kuin minae. Se nyt ei ole eloaitta se, mutta olkoon menneeksi, panen sen siihen.
“Mikae soma uusi aitta!” sinae sanot. “Aeitinne sanoi, ettae se on kivijalasta kattoon isaennaen itsensae rakentama.”
“Olihan siinae minulla toki apulainenkin—taeytyy noutaa avain.”
“Se on suulla ... saanko avata ... olkaa hyvae.”
Minae sitten sinun avatessa ovea keikautan saekin aittaan, satutan ulos tullessani otsani kamanaan, sinae sanot: Ai!—johon minae:—Ei se mitaeaen!—sinae otat avaimen suulta, sanot:—Siinaepae on korea avain, ja ojennat sen minulle. Olen sen verran selvinnyt, ettae ajattelen, ettae nyt voisi merkitsevaesti sanoa:—Pitaekaeae se, se on teitae varten tehty,—mutta minae otan sen ja sanon:—Neiti on hyvae ja kaey sisaeaen—minun taeytyy....
Mitae minun taeytyy? Muuttaa vaatteet. Missae ne onkaan?
Seison hetken paeaestae edessaesi salissa, miten kuten pukeutuneempana, ainakin oli minulla, mikaeli muistan, kengaet ja jauhoton takki. Sinae istut sohvapoeydaen aeaeressae, toisessa kaedessae paperikaeaeroe, toisella selailet valokuva-albumia. Minae katson velvollisuudekseni ryhtyae selittaemaeaen, ketae ne ovat ne ja ne, se on isaevainaja, se haenen sisarensa, joka vielae elaeae, ne ovat pikkusisaria, jotka ovat kuolleet.
“Onko isaenne kauan sitten kuollut?”
Minae mainitsen vuosiluvun, sinun isaesi on kuollut vuotta ennen.
“Te asutte setaenne luona?”
“Niin.”
“Jaha, vai niin.”
“Missaehaen aeiti ja laamanska ovat?”
“Ne menivaet jonnekin, jonkun sairaan vaimon luo. Kai he pian tulevat.”
Te katositte niin pian sieltae juhlilta, yhtaekkiae ... en saanut teitae kaesiini, kuinka koetinkin, minulla olisi ollut teille asiaa.
“Olisiko?”
“Olen nyt sitae varten taeaellae.”
Sinae alat avata paperikaeaeroeae.
“Olettehan kansakoulun johtokunnan esimies, eikoe niin?”
“Olen kyllae.”
“Teidaen koulunne naisopettajan paikka on julistettu haettavaksi, hakemusaika paeaettyy taenaeaen.”
“Huomenna se vasta paeaettyy, taemaen kuun kolmantenakymmenentenae ja ensimaeisenae kello kaksitoista yoellae.”
“No, sittenhaen en ole myoehaestynyt, saan luvan jaettaeae hakemuspaperini.”
“Haetteko te taenne opettajaksi?”
“Niin on aikomukseni—luuletteko, ettae saan viran?”
“Se riippuu kanssahakijoista.”
“Niin oikein, minae tarkoitin oikeastaan sanoa: onko minulla toiveita ... toisin sanoen: vaarallisia kilpailijoita?”
“Minae katson heti—”
“Elkaeae vaivautuko—ehdinhaen saada sitten sen tietaeae.”
“Kyllae minae sitten heti ilmoitan, kohta kun—”
“Kiitos.”
“Jaeaettekoe taenne pitkaeksi aikaa?”
“Kuinka tarkoitatte? Se riippuu siitae, saanko paikan.”
“Minae tarkoitan—jos saatte—tai jollette saisi,” minae sammallan.
“Jollen saa, matkustan heti.”
“Ja jos saatte viran?”
“Silloin jaeaen tietysti pidemmaeksikin aikaa.”
“Niin, tietysti.”
Olen mielestaeni auttamattomasti typerae, mutta sinae katsot nyt minuun niin hyvaentahtoisesti, melkein hellaesti, ettae yhtaekkiae taas saan rohkeutta sanoa:
“Minae kyllae luulen, ettae tulette saamaan viran, koska olette kaeynyt jatko-opiston ja teillae myoes on todistus seminaarista ... ja pannaan myoeskin merkitystae laulunopetukseen. Olen ajatellut, ettae kaikille suomalaisille kansakoululapsille olisi opetettava myoeskin kanteleen soittoa.”
“Soitatteko kannelta?”
“En minae. Entae te?”
“Hiukan.”
“Sehaen on suurenmoista—taeaellae on eraes metsaenvartijan vaimo, joka soittaa aivan erinomaisesti kannelta, ja sen mies osaa tehdae niitae— saan muuten sanoa terveisiae eraeaeltae tuttavaltanne—tai oikeastaan niin, ettae haen varmaan olisi laehettaenyt niitae, jos olisi tietaenyt ... eraes ihailijanne.”
Ja paeaestyaeni vihdoin puheen alkuun, en saa itseaeni keskeytetyksi ja minae kertoa hulautan yhteen menoon kohtauksesta Konttisedaen kanssa.
“Haenkoe, Tapiosetae ... se herttainen aeijae ... me ristimme haenet Tapiosedaeksi.”
“Haen nimitti teitae metsaenneidoikseen ... kohta sen jaelkeen, kun haen oli teistae eronnut, haen loeysi lampaan vuonan, jolta oli jalka poikki.”
“Ai.”
“Ei se mitaeaen, haen sitoi sen ja kyllae se kohta on terve ... haen on semmoinen luonnonlaeaekaeri, muuten sangen intressantti mies, tietaejae....”
Nyt minulta loppui kaikki asiat. Mitae ihmettae minae vielae keksisin? Sinae vain katselet ja naeyt odottavan lisaeae.
Onneksi tullaan, aeiti ja laamanska tulevat.
“No, sepae mainiota,” sanoo aeiti. “Pianpa palasitkin, tulit juuri parhaaseen aikaan.”
“Laskettelin lehtipurjeessa.”
“No, Aini,” sanoo laamanska, “saatko viran?”
“Haenen taeytyy saada se,” sanoo aeiti, “minae puhun itse ukkojen kanssa, jos ei muu auta,—kun kerran on tarjolla tuommoinen korea tyttoe, joka naeyttaeae olevan vielae hyvaekin, sekae aeaenestae kuullen ettae silmiin katsoen....
“Taeti!” sinae riemahdat ja kavahdat haentae kaulaan, “anteeksi, mutta enkoe saa sanoa taediksi?”
“Saathan toki, lapsi kulta.”
Teidaen on laehdettaevae. Minae valjastan hevosen, sinae annat sille rappujen edessae sokeria kaemmeneltaesi ja suutelet sen turpaa ja halaat sen kaulaa. Sinae nouset jaentevaellae liikkeellae taetisi viereen, tartut ohjiin, jotka ojennan sinulle, minae juoksen avaamaan portin— sinae irroitat vyoetaeisistaesi sen ruusun ja heitaet sen minulle.
“Siinae on porttipojalle vaivoistaan!”
Minae huudan haenelle, ettae asia paeaetetaeaen ylihuomenna, ja sinae huiskutat vielae maantielle kaeaentyessaenne kaettae hyvaestiksi.
Aeiti sanoo:—Tehaen olette jo kuulemma tutut etkae maininnut siitae minulle mitaeaen.
En osaa muuta kuin pyoeraeyttaeae aeitiae hartioista ja suudella haentae—ensi kerran elaemaessaeni.
Mitae taemae on? Mitae on tapahtunut? Tiedaen sen, ettae olet tullut, ettae olet ollut meillae—meillae, sinae meillae!—mutta mitae muuta on tapahtunut sen lisaeksi? Onhan se vallan mahdotonta, ihmettae se on!
Minun taeytyy saada ryhtyae johonkin. Riennaen rantaan ja siirraen veneen hiekalta omille teloilleen ja airot uimahuoneeseen, ja panen uimahuoneen lukkoon. Ja lehtipurje ei saa roikkua tuossa vedessae. Minae vien sen halkovajaan. Siellaehaen ei ole ollenkaan pilkottuja puita. Pilkon kaikki, mitae siinae on pilkkomatta. Aeiti sulkee aittojaan yoeksi. “Etkoe tule jo illalliselle ja nukkumaan?”—“Tulen, tulen.”
Mutta minae en tule. Naeen viitakkeeni pistettynae tallin naulaan, sen tavalliseen paikkaan. Sen teraessae on vielae siihen tarttuneita apilanlehtiae sinun niittosi jaeleltae. Nythaen on viileae niittaeae ja alottaa samassa heinaenteko. Minae menen apilaspellolle ja teroitan rautaani kauemmin, kuin ehkae olisi tarpeen, koska metsaenranta helaejaeae. Satakieli alkaa soittaa viidakossa ja soittaa koko yoen. Niitaen apilan maahan yhteen menoon ja kaeyn levolle vasta, kun aurinko nousee.
On semmoinen paeivae, kun pohjatuuli on tyyntynyt eikae etelae vielae ottanut ilmoja valtaansa. Kaey vain virit milloin mistaekin ja heraettelevaet henkaeykset.
Istun ja vuoleskelen piitae haravaani ja nidoskelen viitakkeita halkovajassa, joka on avoin etelaeaen ja aurinkoon. Vaehitellen alkaa kaeydae tuulonen yli peltojen ja pihamaan, valellen kuin aeiti lasta laempimaellae vedellae yli koko ruumiin—enkae tiedae, mitae enaeae voisin onnentunteeseeni lisaetae. Eihaen minulle oikeastaan ole vielae mikaeaen toteutunut, mutta minusta on, kuin minulle kuitenkin olisi toteutunut kaikki. Kaikki, mikae on tapahtunut, on totta, minae tiedaen sen, mutta minae melkein kuin toivoisin, ettae se ei sitae olisi, vaan olisi yhaekin unta voidakseni siitae heraetae siihen, ettae se on totta.
Haen on ollut taeaellae—haen tulee jaeaemaeaen taenne—haen on kaeyvae taeaellae usein samalla tavoin kuin eilen. Ja minae, joka koetin karkoittaa haenet taeaeltae, joka laehdin sitae varten haentae pakoon, luovuin haenestae ja kaikesta omakohtaisesta onnesta—ja silloin haen tuli taenne! Sen ihmeen jaelkeen en epaeile enaeae mitaeaen. Kun se on ollut mahdollista, on kaikki muukin oleva, mikae tahansa maailmassa. Minae tiedaen ja tunnen sen. Minae uskon onneeni ja sen taehteen. Se on ilmoitettu minulle, vaikkei olekaan vielae annettu. Olen rauhallinen ja varma. On tapahtunut taika, jota ei mikaeaen voi purkaa. On kuin olisi kuultu rukous ja siihen vastattu, annettu kuin kohtalon korkea hyvaeksyminen sellaisesta, missae minut on pantu koetukselle, tunnustuksena, kuin palkkiona siitae, ettae olen ollut uskollinen siinae vaehaessae, mitae minulla on, haenelle, se on: ihanteelleni ja itselleni. Minussa on voitokas varmuus siitae, ettae olen siis ollut ja tulen myoes olemaan onnen erikoisen kaitselmuksen alainen. Minae naeen ja selitaen kaikki, mitae on ollut ja tapahtunut, siinae mielessae, ettae sinun taeytyi tulla, ettae se oli niin maeaeraetty siitae saakka, kun minut ensi kerran kohtasit. Laehdit juhlille, ojensit minulle laiturilla kaetesi, et mennytkaeaen sieltae pois, niinkuin luulin, vaan tulit taenne, ja istuit odottamaan minua puutarhan penkillae. Autoithan minua heti, sidoit yhdessae kanssani saekin suun, avasit portin, painoit hatun paeaehaeni, avasit aitan oven, heitit minulle portilla kukan.... Jos minulle nyt juuri annettaisiin jotakin muuta taemaen lisaeksi, minae tuskin jaksaisin ottaa sitae vastaan.
Sinae olet jo taeaellae, olet taeaellae siksi, ettae olet aina ollut. Olet ollut aina, elaemaeni naekymaettoemaenae haltijana, monessa muodossa, nyt ilmestyit vain lopullisessa, siinae, missae tulet aina olemaan, kaikkialla niinkuin kuultokuvana kirkon kaari-ikkunassa, jossa, taivaan ollessa harmaan ja tumman, siitae ennen naekyi vain himmeae hahmo, mutta jossa nyt, auringon saedehtiessae sisaeaen taeydeltae teraeltaeaen, vaerit hehkuu ja aeaeriviivat elaevaet. Taetae uskoani minae siinae itsekseni juhlin. Taemae on ensimaeinen niitae onnen hiljaisia pyhiae, semmoisia, jolloin ei olla kirkossa, vaan vietetaeaen se kotona, omassa yksityishartaudessa. Niitae on ollut meillae—kuinka paljon! Niistae ei toinen tiennyt, et sinaekaeaen aina, vaikka olitkin aina niissae mukana. Kun ei nyt vain kukaan tulisi—mutta ei tule kukaan, ei aeitikaeaen, istuu kai omassa huoneessaan ja pitaenee omien aatostensa pyhaeae haenkin....
Tuli vielae pieni takatalvi siihen kevaeaeseen, satoi lumen onneni oraaseen....
Missae sinae viivyt? Miksi et tulekaan, vaikka olet saanut tiedon?
Saithan heti tiedon, ja minae odotin, ettae tulisit samassa, odotin uuden kotisi avaimet valmiina. Odotin paeaesevaeni sitae sinulle naeyttaemaeaen, uutta, vasta valmistunutta, puhdistettua, maalattua.
Et tullut sinae paeivaenae, et toisena, et kolmantena, et koko viikolla. Katselin maantielle, kuulostelin jokaisen rattaan ritinaeae. Ehkae tulet sunnuntaina kirkkoon. Et ollut siellae.
Oli mentaevae jokivarrelle heinaeaen, laamannin ohi. Ajattelin: ehkae naeet jo veneen ja riennaet avopaein rantaan, heilutat liinaa ja huikkaat. Hovissa on vieraita, lienee nimipaeivae, syntymaepaeivae, voi olla vaikka kihlajaiset, niistae minae tiedaen heidaen juhlansa. Istuvat valkoisissaan verannalla ja olkihatuissa, ja naiset harsohameissa, toiset heittaevaet aeyraeaellae renkaita ilmaan, huudahdellen, hypaehdellen, naurahdellen; sinae lennaetaet rengasta tuomarin pojalle, vartalosi notkahtaa, palmikkosi heilahtaa. Et huomaa venettae, vaikka on viitakkeita kokassa ja haravoita peraessae.
Menenkoe maihin? En.
Olisi ollut sinulla kiireempi kaeydaeksesi, jos tulit taenne sen taehden, kuin jo kuvittelin.
Satoi lumen mielen yli, kaiken taannoisen yli. On kolea olla, epaeilyn ja epaevarmuuden vilu tunkee sieluun ja mieleen—sillae en enaeae jaksa uskoa mahdolliseksi mitaeaen siitae, mitae olin kuvitellut. Eikoe siinae ollutkaan mitaeaen taikaa, ettae tulit, eikoe merkinnytkaeaen mitaeaen, ettae istuit ja odotit puutarhan penkillae, avasit portin, kiersit auki aitan lukon ja heitit portilla kukan ja huiskutit tien kaeaenteessae kaettae.
Mitae sinae minusta, semmoinen kuin sinae, semmoisesta kuin minae, koempeloe, saamaton, sinae hieno toisen maailman tyttoe, noiden suurellisten sukua. Olen hulluttelija, ainainen luulottelija, parantumaton haaveilija ja unien naekijae—enkae kuitenkaan jaksa paeaestae siitae omin voimin eroon, en koskaan.
Raadan siellae viikon paeivaet heinaekuun helteessae, lepaeilen yoet viileaessae ladossa, saan sen taeyteen parhaita heiniae, ei ole kaeynyt edes aamukaste karhon paeaellae—kaikki minulle onnistuu, ei vain se ainoa, mitae enin toivon.
Kun palaan, ovat hovin ovet kiinni ja kaikki naekyvaet olevan poissa. Kun tulen kotiin, kysyn:
“Onko uusi opettajatar kaeynyt?”
“Ei ole naekynyt,” aeiti melkein aeraehtaeae kankaansa takaa, iskien pirtaa, “ovat kuulemma olleet retkillae pitkin pitaejaeae ajelemassa vieraidensa kanssa.... Ja taitaa katsella sitae omakseen tuomarin poika,” aeitinsae haastoi.
“Lieneekoe jo saanut?”
“En tiedae,” tiuskaa aeiti.
Tulee vaesyneen tyoemiehen raukea sunnuntai. En vaelitae enaeae mistaeaen. Ei siis ole mikaeaen muuttunut. Riutuva paeivae paistaa iltaisia pihoja pitkin, ilottoman sunnuntain sanomattoman ikaevae ehtoo, kuva eletystae ja vielae elettaevaestae. Lepaeaen aittani ylaesillalla ja luen lehteae. Varpuset narskuttavat katon harjalla. Aeitivanha istuu kamarinsa ikkunassa, silmaelasit nenaellae ja tutkii sanaa.
Niin silloin narahtaa portti ja sinae tulet yltyleensae valkoiseen puettuna siitae sisaeaen. Sinae tulet arasti liukuen kuin metsaelintu joskus eksyessaeaen autioon taloon, niinkuin olisi vaehaen kiire, niinkuin pelkaeisit myoehaestyvaesi, silmae taehystellen joka taholle, kummastellen, eikoe taeaellae ollakaan kotona, kolkutat porstuan ovelle, mutta niin arasti, ettei aeiti kuule, katsahdat aittaankin paein, huulilla utelias hymy ja silmissae kyselevae, melkein haetaeytynyt katse, mutta et huomaa minua, sillae ylaesillan luukku on vain puoleksi auki ja minae en liikahda. Menet puutarhaan, tulet takaisin, kaedessae heinaenkorsi, jota heilutat, istahdat keinulaudalle, suorit helmojasi— ja minae katson sinuun ja naeen silmaesi, vaikkeivaet ne naee minua, naeen joka piirteesi, odottavan ilmeesi—kun tietaeisin, mitae ajattelet? Sinae viimein rykaeiset ja minae myoes, ennenkuin astun aitasta ulos. Sinae sanot:—Ah!
“Iltaa,” sanon minae.
Olet noussut, ilostunut, punastut, vaeraehdaet—mitae?
“Voi, annatteko anteeksi,” sinae sanot ja tarjoat minulle molemmat kaetesi.
“Mistae niin?”
“Etten ole tullut ennen teitae kiittaemaeaen.”
“Eihaen siinae mitae kiittaemistae.”
“Onhan—kun olette toteuttanut hartaimman toivoni.”
“Sehaen oli helposti toteutettavissa semmoisilla todistuksilla ja suosituksilla.”
“Miten hyvaensae, mutta kiitos kuitenkin.”
“Kaeymmekoe sisaeaen?”
“Istumme taessae.”
“Naehkaeaes, saanko kuitenkin selittaeae. Siellae oli koko ajan vieraita ja retkiae ja kaikenlaista muuta ... ja minun taeytyi ... mutta nyt se saa riittaeae ... minae melkein karkasin pappilasta. Olin tullessani koululla, mutta en paeaessyt sisaeaen.”
“Olette saanut maalia hihaanne.”
“Kiipesin ikkunaan.... Tahtoisin nyt heti paikalla paeaestae sinne— jaerjestaemaeaen ja toimimaan—milloin voin muuttaa?”
“Milloin tahansa ... kaikkihan on valmiina....” arvelin teidaen muuttavan laamannista vasta syksyllae.”
“Ei, minae muutan sinne heti ... tulin pyytaemaeaen avaimia.”
“Ehkae saan tulla teitae saattamaan ja naeyttaemaeaen? Valjastan heti. Kaeytte ehkae siksi aikaa aeidin luo.”
“Emmekoe mene mieluummin jalkaisin?”
“Niinkuin tahdotte.”
Aeiti tulee.
“Valkoinen kuin morsian—ja jos jo lieneekin—mutta jos olisi totta, mitae puhuvat, olisi kai sulhanenkin mukana.”
“Ei ole totta, taeti kulta,” sinae sanot tyynesti hymaehtaeen, ja minae naeen, ettae se ei ole totta.
“Suottahan minae vain, ilman aikojani,” sanoo aeiti ja haenen ryppynsae saeteilevaet, suupielistae ja silmaein kulmista yli kasvojen.
Suli siihen sen takatalven lumi—eikae sitae sitten enaeae koskaan satanut meidaen onneemme.
Muistatko—?... kysyn, sillae nythaen meitae on taestae laehtien naeitae muistelemassa kaksi—muistathan sen ikimuistoisen ensimaeisen kaevelyretkemme kesaeisenae iltana ja yoenae, aina uudelleen eletyn, joka kerta kun yhdessae kaeaentelimme onnemme kuvakirjan lehtiae.
Sillae kaevelyllae ja sinae laempimaenae kesaeisenae iltana, joka vaehitellen vaihtui viileaeksi yoeksi, ohi pappilan ja kirkon, ohi kirkonkylaen talojen, oikopolkua peltojen laepi, vaehaen matkaa suuren tyynen jaerven rantaa, sitten syrjaetietae koulun lehtoiseen niemeen ja sieltae takaisin maantielle ja vielae raikasta, helaehtelevaeae hongikkoa siihen, missae erottiin, mutta ei erottukaan—sillae kaevelyllae pantiin koko tulevan elaemaemme pohja, virisi yhteiselaemaemme johtosaevel soimaan aina taehaen paeivaeaen asti.
Et aavistanut, mikae riemu taeytti rintani, kun minae maantielle tultuamme kysyin:—Menemmekoe niittyjae myoeten suoraan pappilan kautta vai ympaeri?—ja sinae sanoit:—Menemme ympaeri, niin emme tapaa heitae.—Ovatko ne siellae?—Ovat—vaan en vaelittaeisi nyt heistae— tahdon olla nyt teidaen kanssanne.
Sinae kaeyt toisella puolen tietae, minae toisella, uusi, yltyleensae valkea pukusi tumman vihreaeae havumetsaeae vasten. Sinae vaikenet hetken, sitten se tulee purkautuen, kuin olisi se jo kauan ollut sydaemellaesi:
“Minae taetae tietae siksi, ettae saisin kerrankin haeiritsemaettae puhua totisista, joista taeaellae ei kukaan vaelitae—sillae ne totisesti eivaet vaelitae muusta kuin niistae pienistae omistaan, naemae taeaellae niinkuin heikaelaeiset kaikkialla, ei mitaeaen yleistae harrastusta, ei isaenmaallista innostusta—ei laamannissa, ei pappilassa ... ne melkein saeaelivaet minua, ettae olen antautunut opettajaksi ... pitaevaet sitae paeaehaenpistona ... olisi muka niin paljon parempaa ja arvokkaampaa semmoiselle kuin minulle—minae lopulta melkein suutuin ja laeksin—oikeassa oli opettajani: 'ei taemaen kansan kultuuria linnoista kaesin luoda—aivan toisista keskustoista kuin kartanoista ja hoveista ja suurista pappiloista uuden ajan valo tulee saeteilemaeaen Suomen saloille.' Ja se on totta—naeinae kahtena viikkona minae vasta oikein olen sen huomannut—minae olen siitae nyt niin varma, niin varma—kun vain voisin ja osaisin!”—ja sinae taoit nyrkillae avoimeen kaemmeneesi.
“Te varmaan voitte.”
“Luuletteko?” sinae sanoit laempimaesti ja astuit askeleen keskemmaelle tietae omalta puoleltasi, ja minae samoin omaltani, ja me kaevelimme kohta rinnakkain, laehekkaein, nopein askelin, sinun innostuksesi tahdissa, joka samalla oli tarttunut minuun.
“Taeaellae ei ole, vaikka toivoin ja luulin, minulle ketaeaen henkiheimoa, ei ainoatakaan ymmaertaejaeae....”
“Ei taeaellae ole, ei ole ollut minullekaan.”
“Mutta meidaen taeytyy siis, ainakin meidaen olla sitae toisillemme. Kyllae minae tietaeisin, kuinka, kun vain saisin apua jostain. Koulutyoe kyllae menee, sen tiedaen, mutta minusta pitaeisi muutenkin heraettaeae, virittaeae—tahdotteko auttaa minua?”
Minae sanon—sydaen sykkyraellae—ettae minae, mitae suinkin voin, ettae minae kyllae—ja ettae kokemukseni ovat juuri samat.
“Katsokaa, se menee kyllae, kun on se tahto ja se henki. Voi, voi, sitae olisi niin sanomattoman paljon,—minun taeytyy saada teidaet mukaan— tehaen olette sekae talonpoika ettae herra—juuri niinkuin jokaisen olisi oltava taessae maassa, taeaellae maalla.... Minae heti naehtyaeni teidaet laivassa sain kuin ilmestyksen, ettae siinae haen on, jos missaeaen, jota tarvitsen: ylioppilaslakki ja kotikutotakki.—Minne te sieltae juhlasta yhtaekkiae katositte?”
“Olitte siellae aina niiden minulle vieraiden ympaeroeimaenae.”
“Niin, niin, se oli sellaista touhua.... Mutta te ihan kuin kartoitte minua.”
“Enhaen tiennyt, mitae olisitte ajatellut, jos olisin tunkeutunut tuntematonna....”
“Te ette ole minulle tuntematon, sanoinhan sen jo heti laivassa!” sinae sanoit melkein kiivaasti, ollen leikillae suuttuvinasi ja sitten sille naurahtaen, hiukan haemillaesi.
“Mitae te sanoitte?”
“Ettekoe enaeae muista?”
“Tahtoisin kuulla sen vielae kerran.”
“Niin tarkistakaa sitten korvanne ja kuulkaa, ettae meillae tytoeillae oli siellae kullakin 'ihanteemme' ja 'ihastuksemme', ja te olitte langenneet minun osalleni. Nyt sen kuulitte—vielae kerran!
“Saanko vielae kysyae: mikae minussa sitten oli niin ihannoitavaa ja ihastuttavaa?”
“Ettekoe katsonut siellae koskaan katuikkunaan? Tuommoinen totinen, hirveaen totinen, ehkae hiukan ujo, avosilmaeinen, otsa aatteellisissa rypyissae, suu asianymmaertaevaessae supussa, lakin reunan alla kaehertynyt valkoinen tukan reuna—nyt se on jo hiukan kellertynyt, huomaan—olennoitunut kuva siitae, minkae olin luonut itselleni 'isaenmaan toivosta', joka elaeae vain aatteissa ja ihanteissa, niinkuin minusta pitikin.
“En minae, valitettavasti kyllae, siellae juuri ollenkaan niissae aatteissa ja ihanteissa elaenyt ... paeinvastoin minae menetin senkin vaehaen, mitae olin sitae ennen omistanut ... ainakin suurimmaksi osaksi.”
“Ette te ole mitaeaen menettaenyt....”—Ja sitten sinae taas sanoit oikein totisesti: “Ja sentaehden taeytyy meidaen, kahden ja ainoan taekaelaeisen, tehdae liitto.”
“Kuinka ajattelette?”
“Tyoeliitto ... valistusliitto ... teidaen taeytyy vastata kaikkia toiveitani—toteuttaa se ihanteeni ... kuuletteko?”
“Mutta millae tavoin olette ajatellut?”
“Antakaa minulle ensin kaetenne ... naeemme sen sitten, millae tavalla ... paeaeasia on aluksi, etten ole taeaellae missaeaen yksin. Jos ette lupaa, peruutan hakemukseni ja haen itselleni vaikutusalaa jostain muualta.”
“Eihaen toki, eihaen toki—kyllaehaen minae tietysti teen kaikki, minkae vain voin.”
“Kiitos.”
“Mitae nauratte?”
“Pelaestystaenne—ettae ehkae jaeisitte ilman opettajaa.”
“Mutta ettehaen minua ollenkaan tunne, mistae tiedaette, ettae minae kelpaan teidaen tarkoituksiinne?”
“Jos en tiedae, niin tunnen, aavistan ... kuulen aeaenestaenne ja naeen ilmeestaenne ... sitae paitse taeti laamanska on kertonut teistae ja toimistanne taeaellae.—Sieltae niiden vaunut nyt ajavat ... painaumme taehaen, niin ne eivaet huomaa.”
Laamannin vaunut ajoivat pappilan puistokujaa, jonka tienhaaraan me juuri olimme tulossa, ja me painausimme kiireesti ruispellon suojaan, kunnes ne olivat ohi.
Sinae nauroit:
“On kuin me jo olisimme liitossa ... salaliitossa heitae vastaan....”
Me nousemme. Sinae kurkotat ruiskukan aidan yli ja kiinnitaet sen rintaani. Et puhu mitaeaen, se tapahtuu kuin ohimennen. En saa edes kiitetyksi, kun sinae samassa hyppaeaet takaisin maantielle.
Olen kuin suunniltani, kuin huumautunut, en ymmaerrae vielae, mitae taemae oikein on. Onko haen tullut heidaen luotaan kokonaan minun luokseni? Haenkoe minulle semmoista puhuu, minusta semmoista uskoo? Tietaeaekoe haen, aavistaako haen, mitae haen oikein on minulle? Eihaen taemae vain olle mikaeaen naekoehaeirioe, eihaen haen vain vielae pyraehtaene pois niinkuin lintu polulta—eikae jaeae muuta kuin oksan heilahdus?—Haenkoe pyytaeae minua avukseen, minua yhteistyoehoen, minua liittoonsa, joka taeaellae kaiken ikaeni en ole muuta niin kaivannut kuin apua ja henkiheimoa ja ymmaertaejaeae? Tuleeko haen omakseni ... onko jo tulemassa? Olisiko se sittenkin mahdollista? Vaelittaeaekoe haen minusta muutenkin kuin aate-ja tyoetoverina? Mutta sama se, vaikkapa vain sellaisenakin ... onhan ihmeellistae, uskomatonta, ettae taemae on nyt naein, sittenkuin aesken oli niin kokonaan toisin. Minae kysyn taetae kaikkea, samalla koko ajan kuullen sinun puhuvan yhae edelleen, ja minae vastaan ja alan itsekin suunnitella ja alan innostua—josta sinae yhae laempenet ja aeaenesi vaeraehtaeae ja povesi nousee ja silmaesi tummuu.
Me ohjelmoimme yhae edelleen kulkiessamme ohi kirkon ja kirkonkylaen talojen. Se on haaveilua enemmaen kuin suunnittelua. Sinun suunnitelmasi vaihtuvat, sinulla on mielestaeni aate toinen toistaan onnistuneempi ja tarpeellisempi. (Ne olivat niitae, joita kaikkia sitten koetimme toteuttaa.)
“En missaeaen ole kuullut niin kauniita aeaeniae kuin taeaellae, tuossa kirkossa —minkae ihanan kuoron taeaellae voisikaan saada aikaan! Ja se on saatava aikaan! On ihmeellistae, kuinka sellainen kuoro yhdistaeae ja kuinka sen kautta paeaesee heitae laehelle, kuinka se kokoo nuoria ja vanhojakin ja kuinka sen ohessa sitten voi heille puhua ja heitae innostuttaa ja saada heitae mukaan muuhunkin. Me ensin laulatamme heidaet hereille heidaen omalla laulullaan.”
“Kansan laululla kansan.”
“Juuri niin, mutta kuulkaa, eihaen siellae koululla kuulu olevan edes urkuharmoniakaan. Me ryhdymme heti hankkimaan arpajaisia. Ja siihen ainakin taeytyy saada nuo herrasvaeetkin mukaan. Meillae on tehtaeviae loppumattomiin, vaikka koko elinajaksemme!”
“Me—! Meillae—!—Vaikka koko elinajaksemme—!”
Tahdon olla, lupaan olla mukana kaikessa—minae sinun kanssasi—me kaksi—me, sinae ja minae.... Heraeae aatteita ja alotteita, joista ei aesken ollut aavistustakaan, loeydaen itsestaeni semmoista, jota en olisi uskonut olevankaan. Alkaa nyt, mikae sitten jatkui kautta koko elaemaen, ettae sinae hedelmoeitaet, annat uskoa ja luottamusta. Minae aina aloin kuin kuivua, kun sinae joskus satuit olemaan poissa.... Eihaen se, mitae suunnittelimme, ollut mitaeaen niin erikoisen nerokasta, ei mitaeaen itsessaeaen ihmeellistae ja uutta, mutta siinae oli minulle ihmeellistae se, ettae me molemmat aioimme samaa, ihailimme ja rakastimme samaa.
Kaikki kaey niin luontevasti, olemme kuin vanhat tutut—olemme jo kauan sitten astuneet samoin askelin ja minusta tuntuu kuin olisimme jo kauan sitten sointuneet yhteen, naeistae jo monesti puhuneet ja sopineet, ja voisimme kulkea kaesikaedessae. Minae sanon vaehae vaeliae: “Niin juuri, juuri sitae minaekin olen", ja sinae sanot samoin—ja sehaen se sitten on ollutkin elaemaenlaulumme ainainen kerronta. Minae sanon, ettae juuri naeitaehaen minaekin olen kaiken ikaeni hautonut ja ajatellut, vaikkei minulla ole ollut henkiheimoa eikae ymmaertaejaeae.
“Ei minullakaan ole ollut sitae, johon olisin oikein sointunut,” sinae sanot—“muita kuin vanha opettajani,” sinae sitten hetken kuluttua lisaeaet.
“Onhan tosin minullakin ollut Tapiosetae ja metsaenvartijan Johanna ja haenen miehensae.”
“Ketae ne ovat?” sinae kysyt ja minae kerron heistae hiukan, minae kerron, ettae Johanna oli toinen rakkauteni, kun haen oli pieni tyttoe ja minae vielae pienempi poika; ensimaeinen rakkauteni oli eraes punainen tyttoe, joka onki tuolla pappilan laiturilla.
“Onko teillae ollut montakin rakkautta?” sinae kysyt, hymaehdaet.
“On,” sanoin minae samoin ... “oli vielae eraes tyttoe koulukaupungissa, jota en edes puhutellut, ja eraes laulajatar, joka oli kuin taivaan enkeli, ja Taaton taeti, isaeni sisar.”
“Eikoe muita?”
“Ja eraes, joka oli, mutta jota ei kuitenkaan ollut. Entae teillae?”
“On minullakin ollut—eraes, josta en tiennyt, oliko haentae vai eikoe.”
Minae tahtoisin puhua siitae enemmaen, kertoa koko elaemaeni, paeaestae sinua vielae laehemmae. Minae tahtoisin sanoa, mikae minusta naeyttaeae olleen sen tarkoitus: se, etten joutunut taeaeltae pois, voidakseni taeaellae olla apuna sinulle, kun kerran ehkae tulet, ettae taeaellae varta vasten valmistuisin kaikkeen siihen, mihin sinae minua taeaellae tarvitset. Sinaehaen tarvitset minua, minaehaen kelpaan sinulle, ennen kaikkia muita, siksi etten ole samanlainen kuin ne muut taeaellae—ja jos en olisi jaeaenyt taenne, en olisi sinusta se, mikae olen, vaan samanlainen kuin ne muut. Minun elaemaellaeni on siis ollut tarkoitus, edeltaemaeaeraetty, sinun taehtesi, sitae varten, ettae voisin olla sinulle apuna. Tahtoisin saada taemaen kaiken sinulle jotenkuten sanotuksi, jotta tietaeisit, ja luottaisit....
Mutta on tultu koulun portille. Se on siinae pikku niemessaeaen vaehaen yksinaeisenae, autiona ja suljettuna korjauksen ja puhdistuksen jaeleltae. Porttikin on tylysti lukossa. Joistain ikkunoista puuttuu vielae lasit ja niiden edessae on rumat laudat. Piha on nurmettunut. Minae avaan sinulle ovet ja me kaeymme kaikki huoneet. Juhlasalissa sinae laulahdat, koettaen sen sointua. Se on hyvae, oikein hyvae.... Sinae huudahtelet ja ihastelet uusia, siistejae huoneita. Sinun huoneestasi on naekoeala jaervelle ja yli kirkonkylaen peltojen, ja sinae huomaat, ettae siellae kauimpana naekyy meidaen talon paeaety ja sen katon yli koivut.
“Ehkae naekyy sieltae tuletkin talvella?”
“Ei naey, ikaevae kyllae.”
“Mutta lippu naekyisi.”
“Meillae ei ole lippua.”
“Laittakaa se lippu, minae laitan myoes.”
Suljemme taas ja levaehdaemme ulkoporstuan penkillae. On kuin innostuksesi yhtaekkiae olisi jotenkuten laimentunut, niinkuin olisit jostain alakuloinen, epaevarma, mutta koettaisit kuitenkin koettamalla pysyae vireessae.
“Taeaellae on nyt tietysti hiukan autiota ja tyhjaeae, mutta jahka lapset tulevat—miksi koulu ei ala heti? On niin pitkaelti syksyyn.... Tuohon taeytyy laittaa puutarha—jotain siihen voisi vielaekin kylvaeae. Mutta mistae minae saan hevosen ja miehen—tuletteko te auraamaan sen auki?”
“Mutta aiotteko todellakin heti muuttaa taehaen autioon taloon— taeaellae on teille liian kolkkoa ja yksinaeistae.”
“En voi jaeaedae laamanniin—se on nyt vain niin—enkaehaen tiedae, minne minae muuannekaan.”
“Tulkaa meille siksi aikaa—aeiti varmaan ottaisi teidaet ilolla vastaan—ja minae myoes.”
“Ja tekoe myoes?”
Et vastannut sen varmemmin. En saanut selville, mitae ajattelit ja aioit. Katsoit minuun vain pitkaesti ja silmaeae raepaeyttaemaettae. Sitten luomesi vaeraehtivaet ja sinae nousit ja me laehdimme. Tie kulki jaerven rantaa, korkean hongikon viileaetae pylvaestoeae. Sinae kaevelit vaieten, katsahtaen vain kerran toiselle puolelle tien, missae minae kaevelin, ja naeytit olevan jossain kaukana.
“Kai minae nyt tulen toimeen koulullakin ... mutta jos tulisin teille siksi aikaa, kunnes koulu alkaa, voisinko olla teille joksikin hyoedyksi—minae tarkoitan: jollain tavalla avuksi?”
“Jos vaelttaemaettae tahdotte auttaa—”
“Tahdon—vaelttaemaettae.”
“... niin voittehan auttaa aeitiae kuinka paljon tahansa haenen kankaissaan ja puutarhassaan ja taloudessaan....”
“Minae osaan lypsaeae, osaan kirnuta, osaan leipoa kuinka hienoja leivoksia tahansa!” sinae yhtaekkiae riemahdat.
“Eihaen meillae niitae niin erittaein hienoja.”
“Osaan minae laittaa kalakukonkin!—Minae tulen!—Mutta voisinko auttaa myoeskin teitae? Osaan haravoida—”
“Ja niittaeae—!”
Sinae ryoepsaehdaet sille puolelle tietae, missae minae kaeyn.
“Minae tulen! Kuule sinae—en minae osaa enaeae teititellae—kuulehan, kun minae kesaellae ensin autan sinua, niin sinaekoe sitten talvella minua?”
“Sehaen sopii.”
Me kuljemme yhtaekkiae kaesikaedessae. Sinae olet, en tiedae kuinka, pistaenyt kaetesi kainalooni. En uskalla painaa sitae kaesivarrellani, en edes sitae liikauttaakaan—se kangistuu siihen koukkuunsa, missae se oli, kun tartuit siihen. Et ota sitae pois, ennenkuin olemme laamannin tiehaarassa.
“Nyt teidaen taeytyy—sinun taeytyy—kaeaentyae—kiitos, aatetoveri, tyoetoveri, kaevelykaveri!—Naekemiin!”
Alat mennae kiireesti—kaeaennyt, kuljet muutamia askelia taapaein, poskesi hehkuvat ja silmaesi saeteilevaet, riennaet puolijuoksua—sitten vielae kerran kaeaennyt.
“Kuule,” minae sanon. “Elae mene sinne, tule meille heti!”
“Mitae sanot?” sinae kysyt ja pysaehdyt vielae kerran.
“Minae sanoin: tule nyt jo meille!”
“Naeinkoe myoehaeaen?”
“Eihaen nyt ole myoehae—aeiti kyllae vielae valvoo.”
Epaeroeit lyhyen hetken, sitten sanot:
“Minae tulen!”—ja tulet.
Ja me kaevelemme takaisin saman tien, jonka aesken olimme tulleet.
Aeiti vielae valvoo, porttiaitaa vasten nojaten, valkotukka, villahuivi olkapaeillae, kaeaerittynae tiukalle kaesivarsien ympaerille.
“No?” sanoo haen.
“Saako taemae nuori neiti tulla meille yoeksi?”
“Tottahan toki.”
“Saanko jaeaedae leipomaan ja kutomaan?—minae osaan!”
“Ja niittaemaeaen ja haravoimaan?”
“Johan nyt toki—mutta aivanko totta, ettae tulet meille?”
“Totta....”
“No, voi minun paeiviaeni....”
Muistatko vielae—?—kun sitten jonain paeivaenae sen jaelkeen istuimme penkillae puutarhan lehtimajassa.
Minaekoe olin sen ensin sanonut vai sinae? Mutta kun se oli sanottu, sanoit sinae:
“Tiedae—ettae olen rakastanut sinua siitae pitaeen, kuin sinut ensi kerran naein.”
“Ja minae sinua jo ennen, kuin sinut naein ... sinae olet minulle koko entinen elaemaeni, ja olet taemae nykyinen ... ja olet oleva tulevakin ... minulla ei nyt naeytae olleen mitaeaen elaemaeae, jossa sinae et olisi ollut mukana, eikae tule olemaan, jossa et olisi oleva mukana.”
Sinae tartuit heltyen ja sisaeisesti haltioituen molempiin kaesiini ja sanoit totisesti, hartaasti, melkein juhlallisesti, kasvot kiinteinae ja kalpeina:
“Minae olen rakastanut sinua siitae alkaen, kun kohtasin sinut siellae vanhan kirkon puistossa, kun sinae, valkolakki ja kotikutotakki, astelit ajatuksissasi ohitseni, ja vaikket sinae silloin etkae milloinkaan minua huomannut, niin minae sanoin itselleni: 'Siinae haen on' ... tai ehkae: 'Semmoinen haen on oleva' ... ja haen oli sekae se ettae semmoinen. Ja vaikka sinae yhtaekkiae katosit enkae tiennyt minne, etkae tullut enaeae minua vastaan, vaikka odotin—ja vaikka olin menehtyae turhan odotuksen ikaevaeaen—enkae tiennyt edes, kuka olit, niin sinae et koskaan kokonaan haeipynyt mielestaeni. Enkae ollut koskaan oikeastaan siitae onneton, sillae olin varma, ettae haenet kerran tapaan, ettae aikanaan haen tulee, kuinkas ei tulisi—minulle soi sinusta aina saevel jostain niinkuin metsaestae naekymaettoemaen linnun viserrys.”
“Rakas—sinae—onko se totta?”
“Minun sielussani ja sydaemessaeni ei ole koskaan ollut ketaeaen muuta— eikae siinae ole soinut mitaeaen muuta saeveltae kuin sinun eikae ole voinut soida, sillae se oli viritetty sinun sointuusi heti, kun se mihinkaeaen viritettiin. Ja jos siinae joskus on pyrkinyt soimaan jokin muu, niin on se soinut vaeaerin ja tunne on mennyt umpeen.”
Paeaestit kaeteni ja virkoit vielae:
“Ja minae tahdon vielae sanoa sinulle sen, ettae minae tulin juhlille vain sitae varten, ettae ehkae tapaisin sinut siellae—ja kun kohtasin sinut laivassa, niin minae tiesin, ettae kohtaloni oli ratkaistu, mutta en uskaltanut sinua laehestyae, koska pelkaesin, ettet ehkae tulisi vaelittaemaeaen —ja kun kadotin sinut taas, mutta en voinut mennae—ja vain sinua vartenhan minae tulin sitten taenne—ja kun odotin sinua taessae puutarhan penkillae enkae tiennyt, tulisitko, niin en voinut kaesittaeae, mikae minusta tulisi, jollei taemae sinun talosi olisi oleva minunkin taloni ja sinun aeitisi minun aeitini.... Ja nyt olen sanonut minae, mitae minulla oli sanottavana. Sano sinae nyt, mitae sinulla on.”
“Jos minae sanoisin, mitae minulla on sanottavana sinusta, niin pitaeisi minun sanella sinulle koko elaemaeni.”
“Sanele.”
Minae sanelen ne sinulle, aina iltaisin paeivaen tyoen paeaetyttyae, kaikki, naein kuin taessae. Minae tuon sinulle kaikki, mitae minulla on ollut siihenastista itseaeni ja onneani—kaikki naemae kukkaset kevaeiseltae niityltae. Sinae sanot:—Tuo vielae, tuo vielae!—Ja minae tuon, ja kun tuon, sinae sanot:—Kuule, on ihan kuin olisin naemae ennen naehnyt, kuin olisin ollut siinae kaikessa minaekin mukana!—
Olitkin!
Kun toin sen siitae taemaen talon hyvaestae haltijasta, jota olin hoitanut ja palvellut ja jolle olin uhrannut parhaani, mitae osasin ja ymmaersin, jotta haen taeaellae viihtyisi ja menestyisi ja minua seuraisi elaemaessaeni onni, ja kun sanoin, ettae se haltija, jota niin olin hoitanut ja joka oli taetae taloani ja minua vuorostaan hoitanut, sittenkin kai olit sinae, niin sanoit:
“En minae ollut se, se oli enempi ja parempi kuin minae, mutta minaekin tahdon sitae hoitaa niinkuin sinae, taeaellae ja sinussa ja minussa, itsemme ja muiden onneksi—hoidamme sitae yhdessae.”
Ja kuinka me sitae hoidimme, kaiken hyvaen haltijaa—omaksi onneksemme ja muiden ja kuinka koetimme koko taemaen maan ja kansankin onneksi— senhaen sinae tiedaet. Mutta vaikka tiedaetkin, niin minae vielae kerron siitae sinulle, sillae niin kauan kuin minulla on, mitae kertoa onnesta ja sinusta, onni ja sinae taeaellae pysytte. Ja kun minulla ei enaeae ole niistae mitaeaen kerrottavana, kun kerran paeaettyvaet naemae tuhannen ja yhden onnenpaeivaen tarinat, silloin paeaettykoeoen myoeskin minun tarinani, ja minae laehden ja tulen sinne, missae olet, missaepae sitten olletkin.