Liesilauluja

L. Onerva

This page copyright © 2003 Blackmask Online.

http://www.blackmask.com

  • HUURRETTA
  • Produced by Robert Connal
    and the Online Distributed Proofreading Team.

    HUURRETTA






    HARMAAT PAeIVAeT.




    Yoen taivas seestyy, kaeypi jaelleen pilveen,
    ja aamut nousee, illat pimenee,
    ja ihmislapset itkee, hymyilee
    ja vaihtuu vaihtuessa helteen, vilveen.

    Ma liiaksiko kerran hymyin, itkin
    ja liiaksiko tahdoin, taistelin!
    On laannut riemu, laannut murhekin,
    ei kyynel vieri poskipaeaetae pitkin.

    En ole onneton, en onnellinen.
    On harmaat paeivaet, liikkumattomuus.
    Jaeaehangen alla uinuu vanha, uus,
    yoehelmassa sen haemaertaevaen sinen.

    Oi, lumimaisemien tyynet taulut,
    pois sielustani menkaeae, mieluummin
    kaikk' otan vanhat myrskyt takaisin
    ja vanhat kyyneleet ja vanhat laulut!






    HAeMAeRISSAe.




    Mun pirttini soppea valaisee
    vain lieden hehkuva palo.
    Surullista mieltaeni miellyttaeae
    sen himmeae, haeilyvae valo....

    Ja ruutujen takana talvinen maa
    niin vienosti haemaertaeypi....
    Lumikukkaset kasvavat akkunaan,
    tarun haltia tanhuita kaeypi....






    MUMMO.




    —Sano, mummo, miks silmaesi vaelke
      on lauha kuin lapsosen?

    —Usein laskevan paeivaen rusko
      on nousevan kaltainen.

    —Sano, mummo, miks aeaenesi helke
      niin laempoeisen laeheltae soi?

    —Usein muiston ja toivon virsi
      yht' armaasti soida voi.






    VARJOT.




    Varhaistumma iki-ilta,
    varjot mailta kaukaisilta
    seuraa mua, ja ma heitae,
    heitae—ennen elaeneitae.

    Yoestae kurkoittaa ne mulle
    avutonta lapsenkaettaeaen,
    ja ne huokaa: “Tulee turmaan
    tahtomattaan, tietaemaettaeaen!

    Olet, lapsi, taattos kuva,
    hiillos yoessae tummentuva,
    olet maammos orpo muisto,
    karreks jaeaepae uhripuisto!”






    SYKSY.




    Syyskultiin kellastuu
    jo raskain heelmin puu,
    ja taehdet syttyy lakastuksen yli.
    Maan sydaen yksin lyoe
    kuin taeyttymaetoen tyoe,
    vaikk' onkin kyllaeisyyttae taeynnaeaen syli.

    Suur' Saavuttamaton
    sen unelmissa on,
    ja luonnon kellot ikaevaetae soivat
    pois ijaeisyytehen....
    Ja alttarille sen
    se uhraa loistonsa, min hetket loivat.

    Soi kielet hyisen veen
    ja tuulikanteleen,
    ja tuhatluvuin lehdet lentaeae puista
    Ma niiden tuskaisaa
    kun kuulen laulantaa,
    en omaa orpouttain enaeae muista.

    Ma sitae muista en.
    Kuin pisar merehen,
    kuin taehti aavan avaruuden helmaan
    niin hukkuu murheeni,
    niin vaipuu lauluni
    syksyn suureen suru-runoelmaan.






    KOTI.




    Koti kaukainen, armas,
    mi syliis mun synnytit kerran,
    koti kadonnut, kaunis,
    ole siunattu nimehen Herran!

    Koti tuskainen, ankee,
    koti rauhan aarteita vailla,
    olet ainoa keidas
    elon muistojen korpimailla!

    Kuin korkea taehti
    yli kaiken halvan ja karkeen
    sa yoessaeni loistat,
    pyhaemieltae luot paeivaeini arkeen.

    Elon murheeni kehto,
    yhae tuutuusi tummaan halaan,
    kuin hartaustempliin
    ma suruiseen muistohos palaan.






    PAI KOIRANI MUN...




    Pai koirani mun....
    Miten silmaesi sun
    on uskolliset, syvaet!
    Sa et pettaeisi,
    sa et jaettaeisi,
    kuten tekivaet ystaevaet hyvaet....

    Pai koirani mun....
    Nyt silmaesi sun
    kuin ongelmoita kysyy:
    sinae ymmaerraet
    vain ystaevaet,
    jotka ijaeti yksinae pysyy....






    ENSI LUMI.




    Ensi lumi!
          Jaehmettyvaeaen
    saartuu taivas pilvenlonkaan.
    Emo Maa kaey uneen syvaeaen,
    painuu kyyryyn kypaeraelleen.
    Ensi lumi!
          Uusi jaelleen!
    Kuinka mones se jo onkaan!

    Kulkee ohi kuuran siltaa
    monta tummaa talvi-iltaa....
    Lankee mieleen haermaen hunnut,
    kodin-, orpouden-tunnut,
    vanhat haaveet luota lieden,
    muiston tuoden, toisen vieden....

    Putoo ensi lumen myoetae
    sieluun muiston lumikukat....
    Ammoin kuolleet maammot, taatot
    saapuvat kuin pilvein saatot....
    Monta mykkaeae talvi-yoetae
    kurkistaapi akkunasta,
    pyhaeisiae joulu-oeitae,
    jolloin ruudun takaa salaa
    nietoksesta orpo-rukat
    katsoo joulukynttiloeitae,
    jolloin sydaen kotiin halaa
    mieron tietae kulkemasta....

    Lumi umpeen polut sataa
    eksyttaeen syoentae monta,
    tehden monta koditonta....
    Mutta lumen tuolla puolla
    ylaeisella taivahalla
    tuhat kulkee linnunrataa;
    ne on teitae eksyneiden,
    taehti-usvaa enkeleiden,
    joiden osa taehtein alla
    oli lemmen vuoksi kuolla.

    Nyt he, henget eri taehtein,
    rientaeae aina siitae laehtein
    halki ikuisuuden iltaa
    iki-ikaevaensae siltaa
    taehti-lemmittynsae luoksi
    kertomaan, he miten ovat
    lepyttaeneet vallat kovat:
    kuollen, toinen toisen vuoksi....

    Putoo kylmaeae valkovihmaa
    varhaistalven haemaerihin,
    kukkasille elon puiston....
    Talvi talven jaelkeen putoo.
    Nousee aatos: Miksi? Mihin?
    Kohtalotar paeaemme paeaellae
    elon, kuolon lankaa kutoo....
    Mutta sydaemessae taeaellae
    kiertyy niinkuin hopeerihmaa
    unikuuraa mielikuvain
    hunnuks heille, kadonneille,
    taehtiseppeleitae muiston
    kuollehien kukkain teille,
    unhotettuin, unhottuvain....






    SALAINEN SYY.




    Tuskani syytae en tohdi ma sanoa
    kenellekaeaen....

    Lohtua en voi toivoa, anoa,
    tuskani syytae kun tohdi en sanoa

    Orvoksi jaeaen,
    ijaeti vaille ystaevaeae, kotia....

    Osani yksin on taistelut sotia
    elaemaen taeaen.

    Tuskani syytae en tohdi ma sanoa
    kenellekaeaen....






    ONNEN OVI.




    Kerran sykki mua varten
    syvae, laemmin ihmispovi,
    kerran oli mua varten
    avoimena onnen ovi.

    Ma en hullu ymmaertaenyt;
    sydaemeni tuskan peitin,
    oven tyoensin oudon kiinni,
    ystaevaeni ainoon heitin.






    ORPO.




    Voi eron taakkaa!
    Joka paeivae sen painoa lisaeae.
    Sua orpo ma itken
    kuin lapsi itkevi isaeae.

    Ma kyynelin kuljen
    elon pimeaeae, pilvistae kujaa;
    Sun turvaasi kaipaan,
    kaedenantoas hellaeae ja lujaa.

    Ja silmiaes itken
    ja aeaenesi helkettae hyvaeae.
    Voi eron taakkaa,
    voi orpouttani syvaeae!






    HUURRETTA.




    Kylmaet, valkeat lumikkokiteet
    latuja laittaa,
    somat, saermaeiset sokkeloni teet
    taruja taittaa
    jaeisehen veteen,
    pintaan aution joutsenlammen,
    oksihin tammen,
    harteille, hiljaisen, nukkuvan tarhan
    Sieluni eteen
    valkeat hoeytyvaet kuvia kutoo,
    kuvia herkkiae haaveen ja harhan....
    Talven saeaehaen
    suven kyynelet satuina putoo,
    kaeyden jaeaehaen....






    OI AeITI!



    Eraeaenae suruisena iltana suurkaupungissa.
    (Marcel Martinet.)


    Oi aeiti, en taida
    rakkauttani ilmituoda,
    en sanoa mitaeaen;
    sen saat sinae anteheks suoda:
    ei sellaista sanota.
    Sua rakastanhan
    niin aeaerettoemaesti.
    Miks olet niin kaukana?
    Oi, luokseni saa, kipeaesti
    sua kaipaan, mun syoemmeni kaersii....

    Oi aeiti, ma lempinyt oon,
    sitae ainakin kuvitellut.
    Myoes he, nuo naiset,
    nuo hempeaet hairahtuvaiset,
    tummat ja vaaleet,
    he luulivat samoin, ei pahoja olleet he kutkaan
    mun lapsensyoemmelleni, mi palkaksi lemmen
    polot armahat tuskahan syoeksi: ei rakastanutkaan.

    Tuo taeytyi sanoa heille,
    he kaersivaet siitae, eivaetkae ymmaertaeneet;
    ja sentaeaen ei kironnut kukaan,
    ei kantanut kaunaa.
    Mut tyhjaeksi jaein, soluin kaarnana virran mukaan....
    Oi aeiti, mun syoemmeni kaersii....

    Oi aeiti, oon kaupungissa,
    sen turulla tuomitulla;
    niin kylmae on mulla,
    on syoemmeni sairas....
    En miehiltae lohtua loeydae,
    ei sydaentae, sielua suoraa heillae:
    peljaeten pettyae elaemaen teillae
    he pahoiksi asestuvat.

    Naein kulkea pakko on vaekevaen lailla
    kuin mitaeaen ei sielu ois vailla,
    tuo sielu, mi kaersii,
    oi aeiti, kuinka se kaersii....

    Oh, aivan pieni ma oon
    yhae vielae ja turvaton,
    mun syliisi ikaevae on,
    oi aeiti, mua otsalle suutele hiljaa
    kuin ennen, ja saevelellae
    mua vienolla tuudita, hellae!
    Mut tuskaani viihdyttaeae
    et enaeae voi, se ainiaks itkemaeaen jaeae,
    se pisaroi verta ja pisarat hitaasti kierii,
    en muuta ma tee kuin katson, kuinka ne vierii....

    Naeaet nyt, miten hauras ma olin.
    Miks paeaestit mun maailmaan yksin!
    Emon armahan arvoa
    tiennyt en laehteissae silloin.
    Oi aeiti, nyt tiedaen ja kaersin....

    Tule aeiti, ma pelkaeaen!
    Mua miehet ei tunne,
    tylymielin he vierovat mua,
    pahat naiset mun vyoettaevaet vieden kunne
    ma itse en tahdo. Oi tule, ma pelkaeaen....
    Sun lempesi yksin on hyvae,
    ijaet kestaevae, syventyvae.
    Oi tule, mua kuolema vaanii,
    oi aeiti, mun syoemmeni kaersii....

    Minut helmaasi sulje kuin ennen lasna!
    Ujo, hiljainen lapsi ma olin, sen muistat,
    en leikkinyt paljon.
    Ota luoksesi taas, kaesivarsille nosta
    ja kantaos kauas pois!
    Taas kehdossa pienessae uinun
    ma niinkuin muinoin,
    ja kaihtimet valkeat, vanhat
    yli unteni kumartuvat,
    myoes niiden kuluneet kuvat,
    nuo leikkivaet lapset ja perhot....
    Oi, kultaiset muistot!
    Oi aeiti, oi aeiti,
    sydaenkaepysi kuolee,
    taeae vankila tappaa haenet!
    Tule pian, mun syoemmeni kaersii....

    Tule pian, oi aeiti,
    emo kallehin, helmasi avaa,
    taas raoita mulle
    sadun huntua punertavaa;
    unelmoida ma mielin ja vaipua uneen....
    Elon aavikon polttava hiekka
    vedet silmaestae hiertaeae;
    unelmoida ma mielin ja sitten kuolla.
    Tule, vie minut pois,
    ota luoksesi, lempee, mi osaat anteeksi antaa,
    siks ettae oot kaersinyt, saanut tuskia kantaa,
    siks ettae oot aeiti.
    Ma kaipaan anteeksi-antamusta,
    sun suutelos armaan valkeaa siunausta.
    Tule luokseni, aeiti,
    mun syoemmeni kaersii....






    PALKOVENHOLLA.




    Olen heitetty yksin, yoen aution selkaeaen.
    Voi, maailma, kuinka sun yoetaesi pelkaeaen!

    Lien aavalla keinuva kaarnankuori,
    meri yllae ja alla kuin vyoeryvae vuori!

    Lien kaislanen taittuva talven tyrskyyn,
    laps palkovenholla eksynyt myrskyyn.

    Ei ystaevaen kaettae, ei taehteae, rantaa!
    Syvyyden helmaan matkani kantaa.






    TAKATALVI.




    Oi valhe-unta varhaiskevaeimen!
    Sit' irti sydaemestaein saa ma en.
    Siell' yhae alla lumihunnun, jaeaen
    tuo mennyt paeivae soittaa saeveltaeaen....

    Ja virpi kuollut poveen paeivien
    valittaa sieluun jaeytaein, naelvien:
    taess' ainut toivo koeyhaen kylvaejaen,
    vei takatalvi viljat elaemaen!






    YKSINAeISET.




    Kuin aaveet kaeymme elon mailla naeillae
    ja tuomittuina yksinkulkuhun,
    mut kuormaa kahden eest' on olkapaeillae:
    ma vuokses kaersin, puolestain sa mun.

    Niin laehellae ei ystaevaeaensae kenkaeaen
    kuin me kaksi yoessae sydaenten,
    mut huojentaa ei salli onnen senkaeaen
    elomme taakkaa murhe yhteinen.






    VANHA KANTELO.




    Niin kummalta tuntuvi sielussain
    kuin ois se taas onnen puolla,
    kuin kielet vanhojen aikojen
    taas alkais humista tuolla.

    Ma kuulen sointuja rinnastain
    taas pitkien vuosien takaa,
    otan esille onneni kanteleen,
    mi jo hyljaetyn unta makaa.

    Ma katselen vanhaa ystaevaeae,
    ja mielehen muistoja heraeae,
    univarjo liittyvi varjohon
    ja soinnut sointuja keraeae.

    Niin kummalta tuntuvi sielussain
    kuin juhlis se joulun alla,
    kuin olisin loeytaenyt onneni taas,
    min hukkasin maailmalla.






    TALVIKULKUSET.




    Istumme ajan orhien reessae,
    yoe on yllaemme, kuilut on eessae....
    Raukat me rientaejaet, minne vie tiemme?
    Paeivaenkoe puolella huomenna liemme
    vaiko on hautamme syvaenteessae!

    Matka vierii, reen jalas luistaa....
    Maantien kuuset menneitae muistaa:
    paljon ne naekivaet, ei vielae taetae,
    ettae naein suur olis vaeaeryys ja haetae.
    Hiljaa ne lumista hiippaansa puistaa.

    Kuuluu kulkuset uuden vuoden....
    Uuden turman vuodenko tuoden
    vaiko, ah, paeivaet jo autuahammat
    parantain kaikk' elon entisen vammat,
    uuden maan sekae taivahan luoden?

    Orhit kiitaevaet kuoleman teitae,
    myoehaeistae enaeae on hillitae heitae!
    Minkae me kylvimme, saamme nyt niittaeae.
    Syymme taeae lunnaaks jo riittaeae, jo riittaeae,
    korkea Sallima, armahda meitae!

    Kumisee kulkuset talvi-illoin....
    Milloin ne vienommin helkkyvaet, milloin?
    Milloin aukeaa taehtien syli
    uuden, kauniimman maailman yli?
    Ihmiset, katsokaa taehtihin silloin!

    Hehkuvat Salliman kirjojen kiilut
    niinkuin ihmishenkien hiilut.
    Hellemmin taivoa kirjailkaatte!
    Lempeinae lempeaen taehden saatte,
    pyoevelin pyytein pyoevelin piilut!






    MUISTO SYTTYY.




    Muisto syttyy, vielae kerran,
    valaisten kuin ennen,
    lepattaapi hento liekki
    iki-yoehoen mennen.
    Poltettu on kaikki, syttae
    jaelellae ja pimeyttae.

    Muisto syttyy, tuikkaa sumuun
    sammuvaisen aivon
    niinkuin taehti etaehinen
    yoehoen hylkykaivon,
    valhe vankirotkon suuhun,
    riemun hulluus hirsipuuhun!

    LIEDEN LUONA.




    Asun autiossa palatsissa
    kera armahani henkikuvan.
    Hiljaa liekuttelen mielessaeni
    lemmenliettae tyhjaen tuulentuvan.

    Taeaellae mielikuvain kartanossa,
    taeaell' on koti korkee toivojemme,
    taeaellae ijaet istumme naein rinnan,
    ijaet kirkkautta saeteilemme.

    TULE YOe!




    Tule yoe, tule yoe,
    sinae armas ja lempeae yoe,
    joka tunnet parannusyrttien tiet,
    joka sielun paeivaen poltteesta viet
    pois viileaeaen tyhjyyteen!
    Tule syvaelle sydaemeen
    suur' hiljaisuus,
    min onnessa hiljentyy
    elon syytoes ja syy,
    min helmassa heljentyy
    elon aurinko uus!

    Tule yoe, tule yoe,
    kuin tuskien jaelkehen suru,
    jumal-aattehen lahjoista kallein!
    Miten rakastivatkaan
    jumalat heimoa hetken
    taeaen ijaeisyys-itkunsa sallein
    ihmisen matkaan!

    Tule suuri ja lempeae suru,
    sa, jolle on kallista kaikki,
    elon haurahin, hukkuvin muru,
    sa kohtalon korkeus, syvyys,
    yoen impi, otsalla rauha
    ja aeaeretoen hyvyys.

    Tule yoe, tule yoe!
    Et lyoedyn mieltae sa lyoe.
    Uni, kuoleman kaksoissisar,
    vie vierille viileaein vetten
    ja alle ilmojen aavain,
    tuo voidetta polttohon haavain!
    Oi tiedaenhaen, etten
    ma muuten loeydae, ah, rauhaa
    kuin suudellen huntuas lauhaa!
    Tule yoe, tule yoe,
    et lyoedyn mieltae sa lyoe!

    JAURI JA HELJAe


    JAURI JA HELJAe.




        Jalo Jauri, sankar suuri,
        Iki-Heljae, Herran nainen,
        nuo on helmet Turjan heimon,
        joista haastaa heimokannel
        halki aikain kaikuvainen:
    Yhae taeaellae he kulkee, vaikka ei naey he,
    yhae toistaan ja rauhaansa etsien kaey he.
    Jos saavat he sen,
    se hetki on heimomme valkeuden!


        Ylenivaet yoekkoein maassa
        unten urho, Jauri jalo,
        nuori Heljae, heimon kukka,
        onnenpaiste orjakansan,
        armas niinkuin aamun valo.
    Kuin kaksoistaehtoeset toisiaan varten
    he luotiin tahdosta kohtalotarten.
    Polo Turjan maa
    jo valtias-aikaansa vartoaa.


        Ja he lempi toisiansa,
        satu-neiti, sankar valon,
        ja he loisti niinkuin taehdet
        yli pitkaen Pimentolan,
        Sariolan summan salon.
    Naein kuiske kaey yoestae, mi kirkkaita kiittaeae:
    valon heimoa suurta he kerran siittaeae!
    Mut lempi on yoe
    ja sokeudella se uhrinsa lyoe.


        Kantaa jalo Jauri kalpaa
        eestae kansan yoessae hankein.
        Samoo voittoretkeltaensae
        kimaltavin kilvin, toeyhdoein,
        kera hohtovoeisten vankein.
    Ja jaeljessae urhon kaey koko kansa
    urotoeitaeaen laulain ja kunniatansa:
    Kuninkaamme haen on,
    haen Turjan auttavi aurinkohon!


        Pahat kielet neittae pauloo:
        Jo sun jalo Jauri hylkaes,
        sievaen Siiran, armaan Aarian,
        vanki-orjan, orja-neiden
        vierellae nyt viihtyy ylkaes!
    Ja Heljae haen nauraa ja itkee ja suuttuu,
    ja mielensae tummuu ja mustaksi muuttuu.
    “Haen hylkaes mun!”
    Voi, haepeaeae, murhetta unhoitetun!


        Ilkkuu impi: “Orjaa lemmit!”
        Sinkoo sulho: “Lemmin, lemmin,
        siron, noeyraen Siira-orjan
        sekae valtiatar Aarian
        vaelillae vain enaeae emmin!”
    Naein Heljae: “Siis tiedae, jos herjasit mua,
    mun lempeni ammoin jo herjasi sua,
    sun kanssasi vain
    ma karkelin, kyllin jo leikistae sain!”


        Ja haen katsoo alta kulman
        jumalien julmaan Jauriin,
        ja haen naekee peikon pahan
        sulhossansa, pakoon suorii,
        karkaa lailla aran kauriin.
    Ja Jauri haen viettaevi voittonsa juhlaa,
    haen leikkivi, laulavi, lempeae tuhlaa
    ja maljoja juo
    ja uhmansuukkoja vieraille suo!


        Havahtuivat Iki-Taatot
        tai vaehillae, turman naehden,
        jyraehtivaet tuomionsa,
        kirjoittivat taehtiin kirot
        ihmisluonnon heikon taehden:
    He nousseet on taivaan tahtoa vasten,
    tosi tulkohon leikistae tuhmien lasten.
    Ijaet itsekseen
    he kaeykoehoet, outoina toisilleen!


        Hiipii luo jo hieno Heljae:
        “Omas olen, vaikka orja!”
        “Et sa ole oma Heljae,
        tuosta tunnen oman Heljaen,
        ettei mua lemmi sorja!”
    “Sua lemmin, ah, Heljae, mun armaani ankein!”
    “Ole Jauri et, Jauri on orjana vankein!”
    He on sokeat, voi!
    taru tumma taeae Turjalle suurelle soi.


        Heljae, kovan onnen orja,
        heittaeae helyt, hylkaeae suvun,
        haeipyy yksin tummaan yoehoen
        vyoetettynae pakkopaitaan,
        kaapuun katujoiden puvun.
    Naeyt kummat haen naekee, haen tukkaansa raastaa,
    haen sankarisulhosta suuresta haastaa:
    “Te porttinne naeae
    haent' ylhaeistae varten, oi, ylentaekaeae!”


        Jauri, rakkauden sokko,
        riisuu kypaeraen ja kalvan.
        Sydaemensae paeivaeae etsein
        painuu Turjan pimentoihin
        lailla vaeltajan halvan.
    Haen kanteloon vaihtavi jousen ja miekan.
    Naein soitto soi sokean kanteleniekan:
    “Tule syliini mun,
    sa varjo kaunihin kadotetun!”


        Iki-Heljae, Herran nainen
        teillae parannusta saarnaa:
        “Laupiaat ja noeyraet olkaa,
        ettei ylpeyden laine
        niele elon onnen kaarnaa.
    Mun katumustaakkaa taeytyvi kantaa,
    siks kunnes haen saapuu ja anteeksi antaa,
    valon sankari tuo,
    tuli Herran, mi surmaa ja uudeksi luo!”


        Jauri, kaihon kannelniekka
        suree sydaemensae paulaa,
        maita matkaa, uupuu, vaipuu,
        murtuneena, hapsin harmain
        yhae lemmestaensae laulaa:
    “Niin kauan on arvoa, ah, elaemaellae,
    kuin kaunis on Heljae maan pinnalla taellae!
    Tule syliini mun,
    sa varjo kaunihin kadotetun!”


        Vyoeryy valon jumalasta
        saapuvasta ylhae maine.
        Ikaevoeipi Iki-Heljaeae,
        ihannetta ihmismuodon
        laulu niinkuin meren laine.
    Ja jaeljessae laulajan kaey koko kansa
    kera itkien untaan ja murhettansa:
    “Tule syliini mun,
    sa varjo kaunihin kadotetun!”


        Sinis kaikuu Jaurin kannel,
        kunis hehkuu Heljaen usko.
        Vaelillaensae yoe on vaeljae.
        Niin he kiertaeae toisiansa
        niinkuin aamu-, iltarusko.
    Yhae taeaellae he kulkee, vaikka ei naey he,
    yhae toistaan ja rauhaansa etsien kaey he.
    Jos saavat he sen,
    se hetki on heimomme valkeuden!

    VALOHAeMYAe


    PIILIPUU.




    Vieno, himmee, hopeainen,
    haviseva haaveen puu,
    nuoruus-unelmani lainen,
    yli virran kumartuu.

    Meri kutsuu, laine laatii,
    vetaeae vuolas salmensuu,
    raita vapaan rannan vaatii,
    ikaevaeaensae harmaantuu.

    Haermae vesipeilin peittaeae,
    nousee valju, kylmae kuu.
    Talviyoehoen varjon heittaeae
    pitkae, jaeinen piilipuu.

    LAeHTEET.




    Heleinae hersyvaet, virtoina vierren,
    jaelleen kyynelten yoe-syvaet laehteet,
    vierivaet virrassa kultaisin helmin
    muinaisen onneni viimeiset taehteet.

    Kultaisin helmin, tuikkivin taehdin
    muistot kalvossa paeilyen uivat,
    kaikki ne nousevat lauluin ja kuvin,
    unelmat, jotka jo unhottuivat.

    Kaikki ne kiertyvaet seppeleen lailla
    ympaeri kaihoni aurinko-haamun:
    yhtae on armas se ehtoossa elon
    kuin oli koitteessa alkavan aamun.

    KEVAeT-UNTA.




    Ilman haemylaineet hienot,
    puiden punerrukset vienot
    huolii himmenevaen maan
    kevaet-unten purppuraan.

    Taivaan kantta leuto-saeinen
    soutaa taehti yksinaeinen,
    niinkuin pursi hopeisen
    suvi-oeisen joutsenen.

    Haaveet heijaa maassa, puussa,
    suvihaaveet huhtikuussa.
    Helaehtelee herkkae jaeae,
    pajun virpi vaeraehtaeae.

    Oksat unelmista taipuu,
    onnen odotusta vaipuu.
    Taivas kuulas yoetae maan
    syleilee kuin armastaan.

    VARJOON PAINUJA.




    Naeaethaen, naeaethaen mun otsallain
    on tuskan ja kuoleman hiki,
    anna mun yksin yoehoen mennae,
    astuit jo liian liki!

    Anna mun varjona painua hiljaa
    korpehen humisevaiseen
    maettaeaelle vaipua, ruohona heraetae
    aamuhun sunnuntaiseen!

    KUU VALKEA KAeY...




    Kuu valkea kaey
    yli kattojen kimmelpintain
    vait, ympaeri yhae....
    Yoen suojeluspyhae
    haen on sekae kaersivaein rintain.

    Kuu valkea kaey,
    tulijumala tyyni ja lempee....
    Ovelta ovelle,
    povelta povelle
    valahtaa vaippansa hempee.

    Kuu valkea kaey
    kuin kuoleman siunaus kulkee
    Taeht'yoen salahuntuun,
    olon autuaan tuntuun
    haen raukeat silmaet sulkee.

    SOUTAJA.




    Muistelen taehtiae menneen talven,
    silmiae kultaiseni.
    Poies multa silmaeinsae loiste
    ijaeksensae meni.

    Soudan, soudan viherjaeae vettae,
    kuuntelen laulua laineen.
    Turhaksi tunnen elaemaen onnen,
    turhaksi maallisen maineen.

    Olipa mullakin koeyhaellae kerran
    kartano kauneinta kultaa.
    Nyt on mulle maailma kaikki
    mustaa turvemultaa.

    Soudan, soudan viherjaeae vettae,
    ruuheni vaipuu, vaipuu.
    Hiljaa, hiljaa solisee viileen
    lainehen laulava kaipuu.

    SUVILEMPEAe.



    —Tyttoeni, tyttoeni kultatukka,
      saerkijae sydaenten!
      Miksi sa armas auringonkukka
      hymyaet kaikillen?

    —Lienen ma nuokkuva nurmenukka
      taittuva tiellesi sun!
      Varsani, varsani mustasukka,
      miksi sa muserrat mun?

    UNEKSIJA.



    —Halla hyyti uni-kukan hauraan.
      Uneksija, heraeae, tartu auraan!

    —Ah, en voi, en enaeae koskaan heraeae.
      Itken unelmani kultateraeae....

    MAININGIT.



    Mainingit vellovat puolehen maan,
    hiekkarantahan rauhaisaan,
    raukeaan uupuen uinailuun
    helle-paeivaenae heinaekuun.

    Vaieten vierivaet viestit veen
    rannan raitojen siimekseen,
    tarinat hyrskyjen haemaertyvaein
    auringon laeikkaenae kimmeltaein.

    Vasta kun yoe saa ylitse maan,
    havaa haltiat haudoistaan
    himmeaeaen siintoon, helmihin kuun
    lainesormien soitteluun.

    Silloin ne yoellistae purjehtijaa
    Vellamon virsillae tuudittaa.
    Jaeaevaet jaeljet laulelon taeaen
    ainiaks sieluunsa kimmeltaemaeaen.

    KUIN SYKSYN PAeIVAe HIMMEE...



    Kuin syksyn paeivae himmee elon kehrae painuu
    paein iltaa ikuista ja helmaa maan,
    kuin pisar, lehti, taehti, hetken helmet kaikki,
    pois raukeaa se rauhan Nirvanaan.

    Ah, autuasta heittaeae tiedon, tahdon taakat,
    vajota, sulaa sieluun suurempaan,
    tummuuden siivin soutaa ikuisuuden yoehoen,
    kadota kaikkeuden unelmaan.

    FINGALIN LUOLA.



    Katveessa kalpeassa
    basaltti-pilarikon,
    siinnossa jaeisen sinen
    unta ja taikaa on.
    Soiluvat, soljuvat
    alhaalla aallot
    muistojen laulelon.

    Rotkojen seiniltae hohtaa
    sieluja helmien,
    kuultaa himmeaet haaveet
    vuosien myrjaadien.
    Tippuvat, tippuvat
    kyyneleet kylmaet
    puikoista pylvaeiden.

    Kuilujen yoestae soi kuin
    kellojen helinaeae.
    Pisarten ikuinen itku
    paasille soimaan jaeae
    ollutta, mennyttae,
    kristalli-kukkain
    kelmeaeae paeilyntaeae....

    MEDUSAN PAeAe.




    Sinae olet turmellut sukuni suuren
    isaestae lapseen,
    langennut raskaana lumena murheen
    hapsesta hapseen,
    hiiltaenyt haaveen, tahdon ja kunnon
    myrkyllae salaisen turmion tunnon!
    Katson ma kunne, aina ma naeaen
    Medusan paeaen!

    Tappanut olet jo taattoni armaan,
    minae lien toinen;
    jokainen on, ken kasvosi naeki,
    tahtosi loinen!

    Orjana jaksa en enaeae ma nousta,
    kaeyttaeae en heimoni kalpaa, en jousta.
    Herpoaa kaesi, kun eessaeni naeaen
    Medusan paeaen!

    KOLME TYTTOeAe PIENTAe HE SURMASI...



    (Maeterlinck.)


    Kolme tyttoeae pientae he surmasi naehdaekseen,
    mitae kullekin oli kaetketty sydaemeen.

    Oli ensimaeinen onnea tulvillaan;
    veri maahan pirskui ja katso, kasteesta sen
    kolme kohosi pystyyn kaeaermettae kaehisten.

    Oli sydaen toinen hyvyyttae pelkkaeae vaan;
    veri maahan pirskui ja katso, kylvoestae sen
    kolme kasvoi karitsaa kaunoista niitullen.

    Oli kolmas onnettomuutta tulvillaan;
    veri maahan pirskui ja katso, hurmeeseen
    kolme enkel-lasta laskeui polvilleen.

    SIMPUKKA-SYDAeN.




    Ah, sydaen, turhaan kuoloas oon surrut.
    Vain kasvaaksesi hetkiseksi murrut!

    Sa helmen sait, kun surun kuorees sulit,
    sa kadotit, ja kauniimmaksi tulit.

    Naein jumalille lempikorun loit sa,
    pololle haltijalles aarteen soit sa.

    Sa simpukkani sairas, kiitos sulle,
    ah, tuskastakin, jonka tuotit mulle!

    Kuink' oisin sua ilman koeyhae, pieni!
    Sun kanssas jumaloihin kulkee tieni.

    AAMUKUVA.




    On aikainen aamu.
    On auringon varhainen valtakunta.

    Elo elpyy ja nuortuu.
    Kaesivarret Maa-emon sorjina suortuu;
    se on heraeaevae lapsi,
    min itkusta vielae on kostea hapsi;
    oli yoellae se naehnyt synkeaeae unta,
    sitae saeikytti haamu;
    mut aavehet kauhun
    jo armaassa aamussa unhottuivat.

    Yoen usvat nyt uivat
    sen yllae kuin satujen vaelkkyvae perho,
    kuin auer ja ruskoisten hattarain verho,
    kuin kaaret kaunihin uhrisauhun....

    Ne nousee liepeiltae lempeaein lehtoin
    kuin puolesta lempeaein elaemaen-ehtoin;
    oi, ettae taas kukkia tulvis maa
    ja tuoksuis yrtit ja ruusut aukeis
    ja siivet kantaisi taivojen taa
    ja kaikki maailman kahlehet laukeis...!

    On aikainen aamu
    Valo leikkii ja laeikkyy,
    uni vaeistyy ja vaeikkyy....
    Ja kangastus kaukaisen, armahan kuvan
    ui silmissae autuaan havahtuvan.

    TULPAANIT.




    Tulpaanit nuokkuvat
    naljaten naurain,
    syttyen riemuhun
    sydaemin haurain,
    kaivaten kaunetta
    maljakon, korin,
    naeyttelypoeytiae
    markkinatorin.

    Palvovat liekkejae
    varjojen mailla
    auringon tyttaeret
    aatosta vailla,
    keinuen, kirmaten
    keskessae pauhun,
    katveessa saehkoejen,
    kierteessae sauhun.

    KORENNOT.




    Korennot heijuvat hehkussa illan
    yllae kuulaan, viihtyvaen veen
    lailla siintaevaen smaragdi-sillan
    kortepylvaeaestae kortteeseen.

    Saeteistae painuvan paeivaen luotu,
    kultainen perho, hetkesi lyoe:
    keinuvan lumpeen umpussa suotu
    sulle on hauta ja ikuinen yoe!

    Vaerisee rusko, kauneusmurhan
    partaalla niinkuin se vaikerois.
    Itken kuoloa korennon turhan,
    ruskon myoetae mi raukee pois.

    ANDALUSIATAR.



    (Musset.)


    Povi niinkuin syksyn salo,
    silmae niinkuin musta pii,
    hipiaellae kalvas palo:
    tuo on Barcelonan valo,
    markisitar d'Amaegui!

    Katseillansa saeihkyvillae
    syttaeae joka sydaemen!
    Mun haen on, mun yksin, sillae
    saeilaellae ja saevelillae
    suloistani suojelen.

    Mun haen on tuo kuuma kukka,
    ripsisilmaensae on mun,
    jalankaarre, silkkisukka
    ja tuo tumma hulmutukka,
    laineisiin min uppoun.

    Mun haen on tuo joutsen vieno,
    uiva utuharsoissaan,
    valkovarren viiva hieno,
    kautokenkae, kaesi pieno
    alla valkohansikkaan.

    Mut jos ripsen alta salaa
    salaman vain silmae lyoe,
    koko Kastilia palaa,
    saeilaet surmantoeihin halaa,
    monta silmaeae peittaeae yoe!

    Kenpae arvas hurmioita,
    joita hurja mulle soi,
    kenpae laski suuteloita,
    lemmen kuiskehia noita,
    jotka yoehoen huminoi!

    Kenpae arvas aamujansa,
    kuinka sorja sirkuttaa,
    kun haen pauloo poveansa,
    vyoehoen kirjosolkeansa
    sormin siroin solmiaa!

    Hovipoika, airueni,
    kaeykaeaemme yoen helmahan!
    Laulajaiset armaalleni
    laita, jotta rakkauteni
    raikuu yli Espanjan!

    ILTA.




    Paeivae laskee, viihtyvaet vienot veet,
    ruskossa uivat rannat kyyneltyneet.
    Lakkas sirinae sirpin, haelinae tyoen.
    Kylaeinen kuisti verhouu vaippaan yoen.

    Kaikk' on hiljaa, taloset veraejineen
    vetehen kuultaa. Taehdille yksikseen
    Halli vain haukkuu. Arasti akkunan alla
    tyttoenen hiipii niitulla kimaltavalla.

    MERIHELMET.




    Kaiu merihelmein kannel,
    vieno virpiviita soita!
    Maa ja taivas, kaikk' on taeynnae
    mielikuvain karkelolta.

    Kutoo kuudan kirjo voeitae,
    heittaeae helkkyvaeistae routaa.
    Unet jaeisen veden reunaa
    niinkuin joutsen parvet soutaa.

    Kuultaa merenpohjan yoestae
    haaveen kummat kultakennot,
    helaa meri-menninkaeisten
    simapillein aeaenet hennot.

    Heraeae loihtuun, syttyy hehkuun
    kivettyneet kaunomuistot,
    halki kuolon kuvastimen
    puuntaa koralliset puistot.

    Siintaeae simpukkaiset riutat
    sydaemestae synkkaein vetten,
    kimmeltaevaet kimalaiset
    niinkuin etsinnaessae metten.

    Soiko ilma? Vaiko taeaellae
    sielussa vain outo jokin?
    Saaren merellisen yllae
    lyoevaet siivet myrskylokin.

    PILVILINNAT


    VAELTAVA APOLLON.




    Ma laps olen Leton lempeaen
    ja korkean Aurinko-Taaton,
    sain syntymaelahjaksi laulujen maat,
    runo-impien valkean saaton.

    Sain mielen-ankean ainaisen
    ja vaeltaja-sauvan kaeteen,
    sain soittimeks sykkivaen sydaemen
    ja kieleksi paeivaen saeteen.

    Myoes kauas-ampuja katseen sain....
    Kaikk' yllaetaen kohtalon nuolet:
    elonlangat tiedaen ma lyhviksi
    ja pitkiksi elaemaen huolet....

    Sitae rakkaampi, kauniimpi, kalliimpi on
    joka helkkyvae riemun hetki.
    Mun retkeni tomun lapsien luo
    on auringonsaetehen retki!

    Mun tieni vie sykkivaein sydaenten luo.
    Ken antavi laulun parhaan?
    Mua temppelin harjalta vetaeae pois
    halu hukkuvain hetkien tarhaan.

    Mua Olympon onnesta vetaeae pois
    halu huolihin ihmislasten.
    Mun harppuni heljae helistae voi
    vain ihmisen rintaa vasten!

    On muuten mykkae Muusien suu
    ja tyhjae mun marmoripaeaeni,
    jos ei sieltae ihmisen ikaevae soi
    ja ihmisen tyttaeren aeaeni.

    Vala kultia Aurinko-Taattoni suur'
    yli karkelokenttaein maisten!
    Tuost' onnesta turhasta osani vien
    ja neidoista kuolevaisten!

    Otan aurinko-morsion itsellein
    syvaen tummuuden kartanoista,
    ja tuon kun ma vaatetan valkeuteen,
    ei valkeampaa ole toista!

    Haen vaelkkyy ja helkkyy ja helisee,
    haen syoemmensae soitoksi lainaa,
    ja haentae ma kiitaen, jos paeaehaeni ken
    runoniekan laakerit painaa!

    PILVILINNAT.




    Asunut ma olen noissa
    kirkkahissa, korkeoissa,
    kauan, kauan, aina, aina:
    suven nuoren sunnuntaina,
    vielae paljon myoehemminkin
    haelvettyae aamun haeivaen,
    askarteessa arkipaeivaen.
    Uupuessa elon sotiin
    sinne palannut kuin kotiin.

    Siellae oli
    lapsuuteni armas kehto,
    tarun, lemmen, mielikuvain
    ensimaeinen leikkilehto.

    Oli kehto ruusupuinen
    tuolla ruusuprinsessalla,
    tuutijana hymysuinen
    haemyn tytti taivahalla.

    Ajat vieri, ajat muuttui.
    Lakkas lehto tuutimasta
    unelmien ruhtinasta.
    Kovat vallat leikkiin puuttui.
    Iski tulta ukon nuoli,
    iski puhki terhentarhain:
    laukes lumot haaveen harhain,
    kaikki linnan ruusut kuoli.

    Katsoin niinkuin havahtuva;
    uusi oli maailmankuva
    edessaeni, ensi kerta
    katse kiersi yltae, alta,
    silmae kantoi laajemmalta.
    Naein ma maita tuhatluvun,
    naein ma viisi valtamerta,
    kaikki taeynnae elaemaetae
    kuolevata, syntyvaetae,
    tyoetae turhaa kumman suvun
    muuttuvaisen, murtuvaisen,
    vailla maeaeraeae matkaavaisen
    oudon johtotaehden yoessae,
    oudon voiman pakkotyoessae,
    voiman, jok' ei saeaestae lastaan,
    joka etsiessaeaen uutta,
    luodessansa ikuisuutta,
    nousee itseaensae vastaan....

    Lausuin julki julman lain:
    Kuink' ei sortuis pilvilinnat,
    arat, herkaet ihmisrinnat,
    sortuuhan myoes kivilinnat,
    pantsar-pinnat;
    katoo kaikki, mitae tehtiin,
    mitae naehtiin,
    kuink' ei katois haavekuvat,
    hengen hennot tuulentuvat!

    Kyynel puhkes silmaestaeni,
    vedet viljat, kuumat juoksi
    kaikkien ja kaiken vuoksi.
    Onko edes Styxin luona
    vaiva suurempi kuin meillae!
    Mit' on kuolon virran kuona
    verrattuna kaikkeen siihen,
    mikae vyoeryy elon teillae!
    Mit' on kylmyys Lethen laineen
    verrattuna polttoon meidaen,
    kaersimykseen hengen, aineen,
    tuskaan maeaeraettoemaeaen, jonka
    tuottaa liekit maailmanpalon,
    jot' ei saada sammumahan,
    vaikka vuotaa valkeahan
    kyynel-sekae hurmevirrat....
    Soppeen salaisimman salon
    kuuluu Tuonen neitten pirrat.
    Kaesi julma tarttunut on
    elon katkeavaan lankaan,
    pirstoo kauniin kirjokankaan!

    Silmaelauta hiljaa vaipuu....
    Sielu itkee vanhaa untaan,
    rinnan taeyttaeae turha kaipuu
    lapsuus-onnen valtakuntaan....

    Pilvilinnat, taivaankaaret,
    ulapalla avaruuden
    rauhan hempeet hoeyhensaaret,
    jumalien uhrikunnaat
    haemaeraessae ikuisuuden,
    seestykaeae, oi, jaelleen meille!
    Ihmettae ma rukoelen,
    saedekehaeae kaersineille....

    Silmaelauta hiljaa vaipuu....
    Maa jo jalkain alta haipuu,
    kulkee niinkuin kultalangat
    pyhaet haaveet paeaeni yli,
    loihdut vanhat mielen valtaa,
    aukee, aukee kadotetun
    paratiisin lauha syli....

    Pilvilinnat!
    Paeivaen nousten, pimeen mennen
    kauniimmat kuin koskaan ennen,
    samat, eikae sentaeaen samat,
    surun suuren suurentamat!

    Mahtuu sinne kaikki kansa,
    ei vain jotkut, ei vain sadun
    prinssi kera prinsessansa.
    Jokaiselle valmistettu
    sija mieluinen on siellae,
    kenkaeaen ei oo toisen tiellae,
    vieras, outo, siell' ei kukaan,
    kurjinkin saa tulla mukaan.

    Naeen, kuulen:
    kulkee kaukotaivaan rantaa
    ihmisjoukot sankat, taajat,
    onnessansa suuret, laajat.
    Rauhan palmut valkeet hohtaa,
    paeivae paistaa, hyvyys johtaa....

    Pyoerryttaevaen pyhaet kuvat
    takaa ajan ankeen, tumman,
    takaa taiston, surun summan
    sielun silmaeaen seijastuvat.

    Syttyy sydaemehen usko
    niinkuin pilven paltehella
    punertuva aamurusko.
    Sortuu, vaipuu,
    vaipuu vahvat kivilinnat,
    sortuu heikot ihmisrinnat,
    vaan ei sorru
    ihmishengen pilvilinnat!
    Murtuu paeaemme paeaeltae majat,
    mutta raunioilta kasvaa
    kaunihimpain rakentajat,
    niiden, joiden heljaet kuvat
    nyt jo kaukaa
    verhon takaa
    sieluhumme kangastuvat.

    Uupuessa elon sotiin
    sinne palaamme kuin kotiin.

    HAeAeBALLAADI.




    Kuuluu torvien toitotus
    ja sadan kavion jymy.
    Vuoret kaikaa ja toemisee maa,
    kun ritari haeitaeaen ratsastaa
    morsion nuoren rinnalla.
    Mut morsion nuoren huulilta
    on kuollut nuoruuden hymy.

    “Neiti marmorin-valkoinen,
    mihin hukkasit silmaesi saeteen?
    Ole ihana impeni onnekas,
    et vanki sa oo, vaan valtias:
    haeaekellomme, kuuletko, vastaan jo soit
    Saat kaiken, min ihminen saada voi,
    saat kullat ja paeaerlyt kaeteen!”

    “Ritari hurmehen-punainen,
    on toinen ylkae jo mulla.
    Punaverkana puuntavi kirkkoties,
    vaelillaemme istuu murhattu mies.
    Varo kostoa valkean vainajan:
    vie toisen meistae haen hautahan,
    ei koskaan me kirkkoon tulla....”

    Ritari hurmehen-punainen
    naein huus: “Vaikka henkeni hinnan
    se maksais, niin sua suutelen
    ja kuolleiden haamuja pelkaeae ma en!”
    Kaevi ritari syliksi morsiameen:
    sai suihkavan surman sydaemeen,
    veri purppuroi rohkean rinnan.

    Neiti marmorin-valkoinen
    naein kuiskaili: “Paeivaet huolen
    jo paeaettyy, jo paeaesen ma vihillen
    sun kanssasi, sulhoni ainoinen....”
    Ja haen nauravi, nauravi, nauravi vaan
    ja kalpeilla karkeloi huulillaan
    ilo kaamea mielipuolen.

    Kuuluu torvien toitotus
    ja sadan kavion jymy.
    Vuoret kaikaa ja toemisee maa,
    kun ritari haeitaeaen ratsastaa,
    ritari hurmehen-punainen
    ja neiti marmorin-valkoinen
    huulilla hullun hymy....

    HIIDEN JUHLAT.




    Nousee tumma tulva-uoma,
    huuru Vesi-Hiiden luoma.
    Turja taikoo, lieju liikkuu,
    kaarnat kukkasina kiikkuu!

    Lieju laulaa, Hiisi huokaa:
    “Imen maasta madonruokaa,
    kannan pintaan halvan, huonon,
    parhaan painan pohjaan vuonon.

    Kulta virtaan orjat mullan,
    mutavirtaan orjat kullan!
    Sukeltaukaa Hiiden sukuun,
    vesitaeiden,—myyraein lukuun!”

    Turja taikoo, Hiisi voittaa,
    syoejaettaeret yoestae soittaa:
    kaikki juhliin liejun alle,
    tietae tehkaeae Mammonalle!

    VANITAS VANITATUM.




    Niinkuin raskahat rattaiden raiteet
    vuosien viivat viiltyy.
    Maantien reunalle muistoja, toivoja,
    kukkia kuolleita hiiltyy!

    Niinkuin jaeaen yli aaveiden tiuvut
    menneiden muistelot helkkaeae.
    Tieteet ja taiteet, helyae, korua,
    aurinko-poelyae pelkkaeae!

    Niinkuin tuhanten askelten arpi
    elaemaen jaeljet syoepyy.
    Aamun sankarit sairaina, hiljaa
    tomuhun, tuhkahan yoepyy....

    UKKOSTA.




    Kannella yoen on kumea jyrinae,
    kohtalon neitojen vaerttinaen hyrinae.

    On ilmassa jotakin raskasta, maetaeae,
    on mielissae murhetta, valhetta, haetaeae,
    on jotakin liikaa ja jotakin puuttuu,
    on tunto: sen muuttua taeytyy, se muuttuu!
    Mut vielae on elolla entinen leima:
    kaey toisaalla leikki ja karkelon keima
    ja toisaalla veljet sorretut huokaa
    vapautta vaatien, kerjaeten ruokaa....
    Ja missaeaen ei tyyssijaa lie tasapainon,
    on aika ahdingon, syyttoemaen vainon;
    ei kenkaeaen toistansa ymmaerrae, kuule,
    ei tuomion paeivaeae tulevan luule....

    Vain vanhat mummot virsikirjat eessae
    nuo istuu huojutellen, silmaet veessae
    ja huokaa painain kaeden sydaemelle:
    on aika valmis Antikristukselle!

    On mennyt mielistae tarmo ja kunto,
    on parhaillakin vain tyhjyyden tunto,
    he toisaalle pyrkivaet, toisaalle mennen,
    he uutehen uskovat, ollen kuin ennen,
    he tahtovat hyvaeae ja tekevaet pahaa,
    he ihannetta itkevaet, palvoen rahaa,
    myoes ne, jotka kauneimmin soittavat suuta,
    eivaet elaemaessae tunnusta sukua muuta
    kuin virkaura-veljen ja rahamies-langon,
    ja siskon siivillae yoellisen “tangon”.
    Ei sankari uskalla olla kukaan,
    siks kaikki kaey vanhan ja totutun mukaan!

    Kohta, kohta jumalat suuttuu,
    maailman muodot murtuu ja muuttuu!

    Mut lapset nuoret naekee nuorta unta,
    he marjatiellae kaeyden laulelee:
    ei mikaeaen peloita, ei pahaa tee,
    on kaunis, kirkas Luojan luomakunta!

    Naein lapset nuoret naekee nuorta unta.

    KULKURI.




    Jaloin uupuvan raskain
    suurkaupungin katuja polen,
    ma unohtaa tahdon,
    miten orpo ja onneton olen.

    Ma unohtaa tahdon
    melun, melskeen ja ihmishumun,
    jo kaikkea katson
    kuin laevitse verhon ja sumun.

    Sydaen lyoemaestae lakkaa....
    Kai jaeaeksi ja puuksi jo turruin;
    sydaentuskien taakkaa
    ma kannoin, kunnes ma murruin.

    Sydaen lyoemaestae lakkaa....
    Jo aikakin on sen laata.
    Hyv' yoetae, ihmiset kaikki,
    nyt laps kaey maata....

    NIMETTOeMAeN SANKARIN KUOLEMA.




    Ma suurta uneksuin ja tahdoin hyvaeae,
    ah, kaikille ja en vain itselleni,
    ja kaikki unelmani hukkaan meni:
    viel' ihmispolot huokaa vapahdusta....

    Ja on kuin oisi sora-aeaentae soinut
    mun kanteleni, tytaer surutarten,
    siks ettae soimaan jaei se kaipausta,
    kun luotu oli uutta maailmaa varten.
    Ja on kuin oisi kylvaemaeni aatteet,
    nuo jumalaiset, saaneet orjan vaatteet,
    kuin oisin siroitellut hiekkajyvaeae,
    mi milloinkaan ei heelmaeae kantaa voinut.

    Jo variseepi elon keitaan puu,
    jo tuonen varjo yllein laskeuu.
    Ja laskekoon, en tahdo sitae siirtaeae:
    on silloin aika tullut, vuoro mennae,
    kun hengen nuol' ei entisellaeaen lennae,
    tuon tiesin, enkae pyytaenytkaeaen piirtaeae
    ma koskaan nimeaeni elon hiekkaan.
    Ma muille suon tuon maineen korun viekkaan.

    Ma unhoon hukun, enkae sentaeaen huku:
    kaey jaeljessaeni suuri surman suku,
    tuo uljas, joka kaikki kaersii, antaa
    ja kuolla tohtii unelmansa vuoksi,
    mi aikaa uutta ummussansa kantaa,
    tuo kaunis, joka vuoksi kauniin kaihon
    voi kerjuusauvaan vaihtaa konnun, laihon
    ja heittaeae henkensae ja elaemaensae
    vain pitaeaeksensae paeivaeae taehtenaensae,
    mi tietae viittaa, vaan ei paeaestae luoksi.

    Voi teitae, teitae haevaeistaeaen ja lyoedaeaen
    taas, niinkuin muistan itseaeni lyoedyn,
    vaan ette horju vuoksi oman hyoedyn,
    vaikk' iskut vastaan satamalla sataa
    ja salakytaet kantapaeillae mataa!
    Ma teitae muistain keveaemmin kuolen,
    kuin voittaja kaeyn rajan tuonne puolen....

    Ma paljon tehdae pyysin, vaehaen mahdoin.
    Ilkkuu tyoe, min kerran tehdae tahdoin:
    Sa hullu mies, miss' on nyt untes ummut,
    miss' on nyt kylvaemaesi kukkaiskummut!
    On eessaesi vain aavat eraemaat,
    ne poroks polttaa unet urhokkaat,
    kaikk' karavaanit hautaa puolitiehen
    ja ensiks sun, sun hullun matkamiehen!

    Ja viholliset pilkkaa: pivo tuhkaa
    sa olet nyt, kun kuolon kaesi uhkaa,
    sa ylpeae, mi luulit: ihmisaivot
    vois olla ihmisonnen kultakaivot!
    Nyt, taipumaton, vihdoin taltut, taivut
    ja noeyrtyvaenae ristin juureen vaivut?

    Niin, vaivun, vaan en valjun ristin juureen,
    ma vaivun kaikkeuteen ikisuureen,
    yoehelmaan jaelleen hellaen maailmansielun.
    Kuin pisar mereen, avaruuteen taehti,
    niin vajoo sielu sinne, kusta laehti.

    Mut kuolossakaan untani en jaetae,
    ma elaen alkuvoimain elaemaetae
    taest' alkain, liikun tulen, tuiskun lailla
    naeill' elon entisillae taistomailla
    ja niitae tahdon auttaa, joill' on haetae....

    Naein ijaet laeikyn eespaein elon vuossa,
    oon myoetaelaulavainen laine tuossa....
    Kuin mahla nuori virtaan kevaeaen puissa
    ajasta aikaan, hermosaeikein syvin
    ma omiani suojaan, ohjaan hyvin,
    myoes sykin tahtiin kanssa urhon rinnan
    ja kannan, nostan kalpaa taisteluissa
    eest' uskoni tuon saman, suuren yhae,
    min vuoksi annoin elaemaeni hinnan,
    siks kunnes koittaa ihmisyyden pyhae....

    KUVIA UUDENVUODEN-YOeNAe 1916.




    Tulipalo-pakkanen
    ilmoja viiltaeae,
    lailla jaeaepuikkojen
    kyynelet kiiltaeae;
    maassa ui huura,
    kuoleman kuura....

    Silmissae peikkoja,
    luuranko-kalloja,
    valjuja veikkoja,
    kuu valo-varjoja,
    Tuonelan karjoja,
    yoen tulipalloja,
    kummituskuvia....

    Veripuna-paeivaet
    toistaen ilvein
    ilmeitae hurjia,
    ryysyjae kurjia,
    surman suvia
    palteille pilvein
    kauhun haaveina,
    kalmisto-aaveina
    riippumaan jaeivaet....

    Mikae hetki nyt lyoe?
    Taeae hornan on henkein
    karkelo-yoe.

    Mik' on tienoo taeae,
    min kietovi jaeae,
    kuva liikkumaton?
    Ei ihmisten maa.
    Vaipunut maailma se on.

    Edessae sumua,
    huutoa, humua,
    tulta ja myrskyae,
    aaltojen hyrskyae....

    Pinnalla erheiden
    kirjava satu,
    pohjalla Salliman
    ikuinen latu:
    seuraus syystae,
    renkaasta rengas,
    tuskien kyystae
    murhe jalo,
    murheesta valo,
    valo ja hyvyys
    ihmisten vaivaan.
    Naein ovat vaikeat
    tiet, ah, taivaan
    ja onnen varman!
    Ei voida muuntaa
    lakia Karman,
    ei Arjunan suuntaa,

    Maailmat vaipuu,
    nousevi toiset,
    teot hukkuvat
    toisten tieltae;
    ijaeti polttavi
    ihmisen mieltae
    murhe ja kaipuu.

    Kaey sfaeaerien soitto:
    aamun on voitto!

    Tohtiiko ken
    naehdae sen voittavan,
    tunnoin kirkkahin
    katsoa silmihin
    suurena koittavan
    valkeuden?

    Elaeaekoe ken
    laepi terhenen?

    Jaksaako ken
    uskoa untaan,
    kulkea hyvaenae,
    korkeena, syvaenae
    huomenen valkeaan
    valtakuntaan?

    On ilmassa uus,
    pyhae sointuisuus.

    Mut kytkemae on
    kovan kohtalon,
    ken kuuntele ei,
    ken uskonsa uhriksi
    menneelle vei!

    Ken pysaehtyy,
    sen kiertaevi syy
    ja ikuinen jaeae,
    yoe liikkumaton,
    kuvat kalmiston:
    vaipunut maailma se on.

    SYDAeN!




    Sydaen, nyt kasva ja suurru,
    uskohon uutehen juurru!
    Pois jaetae hourehet hullut,
    pienen onnesi miete,
    taikka on loppusi tullut!

    Taikka sun sitoo
    pettymyksien liete,
    voimasi nitoo
    murheen muratti tumma,
    tyhjyys on tultesi summa!

    Taikka sa sammutit syyttae
    liekkisi, jonk' oli maeaerae
    syleillae aeaerettoemyyttae;
    poroksi polttaa vaeaerae,
    leimuta, lyoedae
    kattohon taivahan kuvun
    vuoks koko ihmissuvun!

    PORTTI-TOKKO.




    Vaeltaa vanha Portti-Tokko,
    jalkapuoli, puolisokko,
    muinoin pelimanni oiva,
    nyt vain maailmanrannan tiellae
    armopaloin askaroiva
    kerjaelaeisnae almun, rahan,
    kumarassa, murhemiellae.

    Usein, naeaetsen, tuntuu siellae
    Tanssi-Tokon rintaluissa,
    joissa ennen polskat raikui
    niinkuin linnut kesaen puissa,
    synkkae syttoe kaihon kumman,
    silmaessaekin kyynelhaeivaeae,
    niinkuin hellaeae “hyvaeae paeivaeae"
    tekis mieli lapsen tumman;
    se se tullen iki-illan
    kutois kauniin muistonsillan
    ilopaeiviin kadonneihin,
    pito poeytaein pikareihin,
    korvais saerpimen ja keiton
    sydaemessae virkaheiton.

    Vaeltaa vanha Portti-Tokko
    jalkapuoli, puolisokko,
    kerjaelaeinen almun, rahan,
    kompuroiden kotipuoleen,
    kotipuoleen kuolemahan.

    Huokaiseepi, henkaeiseepi,
    jalkatyngaen oikaiseepi
    maantien viereen pitkaeksensae.
    Tuumaa: “Lepaeaen taessae hetken,
    aina ehdin taemaen retken,
    ei lie taessae juoksun taksaa,
    menen minkae lystiksensae
    hevoseton kenkae jaksaa;
    korpi koti kulkijalla
    taellae ilman kannikalla!

    Mitaes tuosta, kunhan vainen
    evaeslaukku paisuvainen
    oisi taessae vierellaeni!
    Ylimmaeinen ystaevaeni,
    ehompi kuin evaeslaukku
    oisi sentaeaen pieni naukku
    tuohon vanhaan arpirintaan,
    vaikka ehkae vanhaan hintaan:
    Jos vain joku Tokon juotti,
    vinkuis vielaei polskan nuotti,
    vielae kaesi kankee solkkaa
    katrillia, sottista ja
    mamsel Netan valssia ja
    Risu-Miinan kuolinpolkkaa.
    Hohhoh jaa, ei taida kenkaeaen
    enaeae maailman aikaan taehaen
    viettaeae pitoja ja haeitae!
    Hyh, ken huolisikaan naeitae
    nykyajan aeksypaeitae
    jalkapuukseen miehelaehaen!

    “Suokaas, nuori neiti, lantti",
    noin jos lausun, niinkuin tantti
    heti saarnan pitaeae: “Tokko,
    nokkas punottaa kuin kokko;
    mikae lienet, viinanjuoja,
    vanha varas, laiska ruoja!”
    Toisilla ei aikaa almuun,
    heili' on kiire voiton palmuun,
    parantamaan maailmata,
    jotta oikein suora rata
    saatais taivaan valtakuntaan!
    Karsain naamoin, kyisin kielin,
    kitsain, haeijyin, hyisin mielin
    tyoentaevaet he Tokon harmaan
    tieltaeaen pyhaeiseltae pois.
    “Hui hai! Hiton synkkaeae varmaan
    heidaen taivaassansa ois!”

    Tokko muistaa nuoruus-untaan,
    naekee monen heljaen kuvan
    silmaekalvoon sokeahan
    taehti-yoessae kuvastuvan....
    Hyhmae hiipii kannon paeaehaen,
    maat ja vedet riittyy jaeaehaen,
    sentaeaen leijaa keijut hempeet
    vanhan soittoniekan yllae
    sulattaen mielen vahan
    unikuvain hyvaeilyllae....
    Karkeloin kaey kuvat lempeet.

    Ja haen kiittaeae, kosteleepi
    jaelleen morsion ja sulhon,
    joka kukkuraisen kulhon,
    joka navetan ja kiulun,
    kaikki, jotka iloinneet on
    saeveleissae Tokon viulun....
    Muistaa myoeskin hollituvan,
    joka sokon silmaen yoessae
    kantaa saedekehaeae kodin,
    jossa tuntemaan haen tuli
    kaiken, josta sydaen suli:
    sinisilmaet, valkoliinan—
    veikot lystit luona viinan,
    lieden laemmoen sekae todin.

    “Siinae keidas", huokaa Tokko,
    nyt kuin tomumaja taemae
    sekin maailman haevittaemae!
    Pyhaekoulu paras, vaikka
    kaikenlaisten tanssipaikka,
    harhaan menneen hellae maja,
    maan tie-varkaan rahapaja,
    koti armas koeyhaen, jossa
    harmonikan halpa ilo,
    paereliekin pieni kilo
    lisaes kiimaa untelossa.
    Sadat naitti vanha palkki,
    sadat juotti vieno kalkki,
    paras paloviina Turun,
    paras pappi sydaensurun....

    Tokko naurusuin jo nukkuu
    muinais-aikain kuvitelmaan,
    niinkuin lapsi metsaen helmaan,
    kattonansa naavakuusi.
    Mielestaensae haeipyy, hukkuu
    maailma uusi, aika uusi,
    aika aatteen, aika miekan,
    mutta oudon vieras, kova
    sydaemelle taideniekan,
    jolle luona kansan tylyn
    jaei vain yksi virka: hylyn.

    Tokko vanha siirtyy tieltae,
    viulu soittaa muiston kieltae:
    Haeaet on jaelleen uljaat haellae,
    paeaelle uusi valkopaita,
    valmistettu kultalaita
    Tuonen neidon vaerttinaellae

    Haen, mi lauluja jaei vaille,
    vierii isaein laulumaille.

    SYYSTAeHTIEN ALLA.




    Taehdet syttyvaet syys-yoen yli:
    kuololle kypsyy viljaa.
    Jaeaehtyen vaipuu aallon syli.
    Taivas ja maa on hiljaa,
    hiljaa niinkuin valkea hanki,
    vaiti niinkuin elin-ijaen vanki.
    Piilossa pilven kuin itkevae rusko
    ihanin usko....

    Ikuiset taehdet, teillae on aikaa,
    meillae on vain, ah, hetki!
    Miksi kuin ilkkuvaa, tummaa taikaa
    taeaekin lyhkaeinen retki?
    Ehdimme syntyae, ehdimme kuolla,
    ja yhae on paeivaemme pilvessae tuolla.
    Missae se viipyy, viipyy yhae
    valomme pyhae!

    Taehdet kulkevat tietaeaen pitkin....
    Lensikoe, lensikoe taehti!
    Toivoinko jotain, vainko ma itkin!
    Mistae se huokaus laehti?
    Taisi se tunkea hankien alta,
    taeaeltae ja kaukaa, kaikkialta.
    Kajasti hetkisen niinkuin rusko
    ihanin usko....

    Ikuiset taehdet, teillae on aikaa,
    meillae on vain, ah, hetki!
    Ijaeisyys, hetki, terhentae, taikaa!
    Kaikella sama lie retki.
    Kaikki me rientaejaet taehtiae liemme,
    auringon helmaan pyrkivi tiemme,
    pyrkivi, vaikka ei paeaesisikaeaen.
    ijaestae ikaeaen....

    MERENKULKIJAT.




    Ihmisyyttae, kytkettyae
    alkuyoehoen, maahan mustaan,
    kauan kalvoi poltto, kaiho,
    kauan vartoi vapahdustaan.

    Niinpae unten ulapalle,
    yoehoen, outoin taehtein alle
    laehti hento haavehaaksi,
    tutut rannat jaetti taaksi!

    Halki hyrskyin haemaertyvaein
    unipurren merimiehet
    viiltaeae merta viitatonta....
    Kesken tummaa tietaeaen monta
    vaipuu alle aaltoin syvaein.

    Hyrsky, usva venhon eessae,
    humu tuulen yksinaeinen,
    valkamana jaenkae jaeinen
    uran uuden uuttajilla.
    Saatto suuri vanaveessae,
    laivat, lautat lainehilla,
    riemulaulu helkkyvaeinen,
    kukkaissaaret, paeivaen manner
    lempeae ja leutosaeinen!

    Kimmeltaeae jo kauniit kaaret
    alkuoeisen heimon yli,
    laupiaamp' on luonnon syli,
    kukkaa taeynnae kukkaissaaret.

    Rakentaapi kansa majan
    kurkihirren armaan alle,
    huutaa merenkulkijalle
    pirtistaensae laempimaestae:

    Aika laata etsinnaestae,
    naeaethaen, elo ennaettaeae,
    saeily, saeaestae, taenne jaeae,
    tielle uuvut, ennenkuin sun
    untes kevaetpuu kaey lehtiin!

    Mik' ol' unta, se jo tehtiin,
    hyvae loeyttiin, kaunis naehtiin,
    taessae matkan maeaeraenpaeae,
    saeily, saeaestae, taenne jaeae,
    sato vaivastasi niitae!

    Sankar satusaarten vastaa:

    Ei se riitae, ei se riitae!
    Valkamassa unten haaksi
    vaesyy, vettyy, maatuu maaksi.
    Katsoin, katsoin liian kauan
    kauneuden ylhaeaen soihtuun,
    vaivuin ulappojen loihtuun.

    Sydaemessae uhripalot
    mielikuvain kieltaeae rannan
    rauhan merenkulkijalta.
    Siintaeae siniyoestae valot,
    virvat kaukorantamalta....
    Laulaa tuuli aavan meren,
    haastaa halu, sylke veren
    maasta yhae ylhemmaestae,
    tyoestae tekemaettoemaestae!

    Jaelleen pursi ylvaes yoepyy
    aukeoille aavemmille,
    kokka uljas usvaan viiltyy.
    Kajo kaukorannan syoepyy
    syvaeaen rintaan yksinaeiseen,
    rauhatonna sykkivaeiseen.
    Sydaen hehkuu, palaa, hiiltyy....
    Aalto monet alleen sulkee.
    Ijaet sama kaipuu kulkee
    sankarilta sankarille.
    Tunto tuon ei koskaan totu
    valmiiseen, pois tunkee uuteen
    katse, tuntemattomuuteen....

    Rauhan laaksot, helpot hetket
    muille saeaestaeae rohkee rotu,
    itselleen vain kauniin surman,
    vaahtopaeisen vaaran hurman,
    levottomat loeytoeretket.

    Ijaen kaiken ulapalla
    haavehaaksi tietae piirtaeae.
    Joka voitto, muille loeytty
    etaeaemmaeksi maeaeraen siirtaeae.

    UUDEN IHMISYYDEN KUORO.




    Paeivaeaen me nousemme,
    auringon ahjossa
    taottu on jousemme!
    Valkeuden voimalla
    maailman voitamme,
    vapauden virsiae
    vangeille soitamme,
    oikeutta vaatien,
    lakia laatien
    hyvyydellae!
    Itselle ankarin,
    toiselle hellae,
    laki on sankarin!

    Oman rintamme taulu
    ylin maeaerae on jousten.
    Naein sankarilaulu
    soi ilmoille nousten:

    Yloes yoestae me kaeymme
    ei mielellae herran,
    ei orjan, ei loisen,
    ei harteilta toisen,
    vaan vapaina kerran,
    oman itsemme onnessa
    maeaeraemme naehden,
    oman itsemme nostaen
    toisten taehden!

    Oikea onni
    on ihmisen vasta,
    koska haen laannut
    helyae onnen
    on tavoittamasta.
    Onni on sukua
    murheen jalon,
    hiljainen pyhaettoe
    sydaemen laemmoen
    ja aivojen valon,
    aurinko pohjalla
    sielujen syvaein,
    paistava ylitse
    pahain ja hyvaein.

    Haelvene haeivae,
    sielujen yoehoen
    valkene paeivae
    kirkkaana koittaen!
    Voitamme maailman
    itsemme voittaen!

    SISAeLLYS:




    HUURRETTA


      Harmaat paeivaet
      Haemaerissae
      Mummo
      Varjot
      Syksy
      Koti
      Pai koirani mun
      Ensi lumi
      Salainen syy
      Onnen ovi
      Orpo
      Huurretta
      Oi aeiti!
      Palkovenholla
      Takatalvi
      Yksinaeiset
      Vanha kantelo
      Talvikulkuset
      Muisto syttyy
      Lieden luona
      Tule yoe!


    JAURI JA HELJAe


    VALOHAeMYAe


      Piilipuu
      Laehteet
      Kevaet-unta
      Varjoon painuja
      Kuu valkea kaey
      Soutaja
      Suvilempeae
      Uneksija
      Mainingit
      Kuin syksyn paeivae himmee
      Fingalin luola
      Medusan paeae
      Kolme tyttoeae pientae he surmasi
      Simpukka-sydaen
      Aamukuva
      Tulpaanit
      Korennot
      Andalusiatar
      Ilta
      Merihelmet


    PILVILINNAT


      Vaeltava Apollon
      Pilvilinnat
      Haeaeballaadi
      Hiiden juhlat
      Vanitas vanitatum
      Ukkosta
      Kulkuri
      Nimettoemaen sankarin kuolema
      Kuvia Uudenvuoden-yoenae 1916
      Sydaen!
      Portti-Tokko
      Syystaehtien alla
      Merenkulkijat
      Uuden ihmisyyden kuoro